Kansankodin perilliset

”MINUN RUOTSINI ON MODERNI KANSANKOTI.” Näin kiteytti Jimmie Åkesson visionsa, kun toukokuussa tuli ruotsidemokraattien vuoro pitää televisioitu vaalipuhe kansakunnalle. Kesällä Almedalenin politiikkaviikolla hän siteerasi itseään Per Albin Hanssonia, kansankodin isähahmoa. 

Samat saarnat sattoi lukea debattikirjasesta Det moderna folkhemmet. Sen loppuhuipennukseksi Åkesson kertoi olevansa vakuuttunut, että Per Albin olisi tänään sosiaalidemokraatin sijaan ruotsidemokraatti. Suomeen siirrettynä tulkinta vastaa suurin piirtein sitä, että perussuomalaiset yrittäisivät omia Väinö Tannerin. 

Historian valikoiva hyväksikäyttö ei politiikassa ole muillekaan harvinaista, mutta kansallismielisille populisteille kansallisten kertomusten ja symbolien kaappaaminen on suorastaan leipälaji. Siinä menee moni leijonavaakuna pilalle. 

Kansankoti tarjoaa nostalgisen ajatuskuvan menetetystä onnelasta, johon haikaillaan takaisin suojautumalla nyky-yhteiskuntaa repiviltä ilmiöiltä ja uhkakuvilta. Sosiaalidemokraattinen rakennustyö kulki aikanaan päinvastaiseen suuntaan: sosiaalinen oikeudenmukaisuus tuotti yhdessä jaetun kansankodin poistamalla perittyjä epätasa-arvoisuuksia.

KIRJAILIJA JA TERÄVÄ YHTEISKUNTADEBATÖÖRI Lena Andersson on korostanut, että kansankoti oli modernisaatioprojekti, joka luotti yksilöt ylittävään valtiojärkeen ja rationaalisiin laskelmiin. Historia oli lähinnä painolasti, jonka taakkaa karistettiin tiellä loistavaan tulevaisuuteen. 

Tulkinnan ruumiillistuma löytyy Anderssonin keväällä ilmestyneestä romaanista, joka on saatu jo suomeksikin nimellä Svean poika – kertomus kansankodista. Sen (anti)sankari Ragnar syntyi samana vuonna 1932 kuin sosiaalidemokraatit nousivat valtaan ja eli omakohtaisesti kansankodin lihaksi ja todeksi. 

Kuten oma tytär kiteytti aikojen jo muututtua: Ragnar oli Ruotsi ja Ruotsi oli hän. Eikä se käynyt kehusta. En lukiessani voinut olla ajattelematta, että tässä hahmotellaan nyt perusruotsalaisen prototyyppiä, joka tarjoaa mentaalihistoriallista taustaa sekavalle nykytilanteelle. 

Haastatteluissa Andersson näkyy viitanneen siihen, että sosiaalidemokraattien ja ruotsidemokraattien yhteenlaskettu vaalitulos vastaa nyt suurin piirtein Ruotsin sossujen aikaisemmin yksin saavuttamaa kannatusta. Ikään kuin uusi konstellaatio olisi syntynyt puoluehajaannuksesta!

Häkellyttävä ajatus, joka kuitenkin korreloi muiden maiden kokemuksiin. Työväen ja kansallismielisten puolueiden kannatuspohjassa on ollut samaa profiilia muun muassa Tanskassa ja Ranskassa, miksei myös Suomessa, itäisestä Keski-Euroopasta puhumattakaan. 

Rivimiehen ja eliitin asenteessa oli solidaarisuuden suurvallassa Ruotsissakin eroa. Kun Olof Palme lomaili Fårön mökissä, johon ei tullut sähköä eikä juoksevaa vettä, Ragnarin mielestä vain paremmalla väellä oli varaa moiseen primitiivisyyteen. 

LENA ANDERSSONISSA ON SEN VERRAN paljon yhteiskuntafilosofia, että Svean poikaa voi lukea tutkielmana kansankodista. Kuva sosiaalidemokratian sankariajasta ei ole järin mairitteleva. Ragnar voi olla järjestelmän sisäistänyt mallikansalainen mutta ei erityisen rakastettava tyyppi. 

Olen ajatellut, että sosiaalidemokratian kantava idea on auttaa ihmisiä elämään täyteen potentiaaliinsa, taustaan katsomatta. Mutta Ragnar piru vie tyytyy vähempään kuin kykenisi. Kaikki kunnia veistonopettajille, mutta hänellä olisi ollut silmää ja käsityötaitoa vaativampiinkin haasteisiin. 

Kyse ei ole (post)modernista leppoistamisesta, jossa ihminen kaipaa irti oravanpyörästä ollakseen itseään toteuttava yksilö. Ei, totisen Ragnarin ihanteessa on poliittisesti korrektia olla tavallinen. Loistaa sopii korkeintaan urheilussa, jossa yksilö tuo kunniaa koko kansakunnalle. 

Kuinka ruotsalaisen kansankodin onnistui olla sellainen maailmanhistoriallinen menestystarina, jos siitä puuttui näin kannustinta menestykseen? 

(Julkaistu Demokraatissa 4.10.2018)