SANOVAT, ETTÄ IÄN MYÖTÄ ihminen tuppaa tulla konservatiiviseksi. Miten lienee muuten, mutta musiikin kuunteluuni huomaan määritelmän pätevän pelottavalla tavalla. Tämä vähemmän mairitteleva ajatus koteloitui takaraivoon, kun ryhdyin listaamaan vuoden 2018 aikana eniten nauttimiani tuoreita jazzlevyjä.

Voivatko samat äijät olla yhä avantgardea, jotka asemoituivat sinne viitisenkymmentä vuotta sitten? Kun ei ennätä tai jaksa seurata skeneä ja rientää uteliaana uusien tekijöiden perässä, niin helposti tyytyy seuraamaan tutuiksi tulleita ja moneen kertaan koeteltuja kavereita. Nuorempana näitä (siis meitä) uriinsa juuttuneita tavattiin kutsua “vanhoiksi pieruiksi”.

MUTTA, MUTTA. MIKÄ ILO, että Henry Threadgill (s. 1944) julkaisee muutaman vuoden tauon jälkeen kaksikin levyllistä uutta alati mielikuvitusrikasta musiikkiaan (Dirt… And More Dirt & Double Up, Plays Double Up Plus, Pi Recordings). Ja kolme vuotta vanhempi Wadada Leo Smith jatkaa huippuvireessä, sekä omissa että kollegoidensa johtamissa produktioissa.

Suomelle sopii kosmopoliittiseksi ylpeyden aiheeksi, että Wadadan tuotannon dokumentoinnissa on viime vuodet kunnostautunut Petri Haussilan TUM Records (jonka koko katalogia voi suositella ennakkoluulottomille korville). Vuoden 2017 puolella ilmestyneet Solo: Reflections and Meditations on Monk ja Najwa ovat tarjonneet riittoisaa iloa, toinen pelkällä trumpetilla ja toinen väritettynä runsailla sähkökitaroilla.

Helmikuussa on luvassa lisää herkkua, kun TUM julkaisee Smithin oratorion kansalaisoikeusaktivisti Rosa Parksin kunniaksi: Pure Love. Sitä odottelee kuunnellen vaikkapa rumpali Andrew Cyrillen (s. 1939) maukasta ECM-levytystä Lebroba, johon Wadada puhaltaa sielun Bill Frisellin (s. 1951) kitaroidessa maltillisempaa melodisuutta.

FRISELLIN IKÄTOVERI, BASSON velho William Parker on laadun tae joka levylle ja keikalle, johon hänet on saatu kiinnitetyksi. Hänen ympärillään pyörii seurakunta, jolla on jumalallista ilmaisun lahjaa hyvinkin muutaman sallimuksen sykähdyttämän lahkon verran.

Viime vuoden aikana soittelin Parkerin kahta kvartettia (Meditation/Resurrection, AUM Fidelity 2017), mutta joulun alla häneltä näkyy ilmestyneen jo tuoreempikin tupla. Se on siis vasta hankintalistalla, samoin kuin saksofonisti Assif Tsaharin liidaama levy In Between the Tumbling a Stillness (Hopscotch Records), jolla Parker vierailee Tsaharin klubilla Tel Avivissa.

Rumpuja siellä näkyy soittaneen Hamid Drake (s. 1955), yksi keskeisistä siunatuista. Yhtä jännittäville retkille vie yleensä Parkerin yhteistyö pianisti Matthew Shippin (s. 1960) kanssa, josta menneenä vuotena saatiin kuultavaksi hienosti kelluva improvisaatio Seraphic Light (AUM, puhaltimissa Daniel Carter, s. 1945).

Vai olisiko Shipp sittenkin parhaimmillaan soolona? Uusi Zero todistaa taas väkevästi siihen suuntaan, mutta onko kvartettilevy Sonic Fiction lopulta yhtään vähemmän vangitseva (molemmat ESP-Disk 2018). Taikuri antaa yleisönsä päättää ja laskee vuosittain julki eri levymerkeiltä useita studiosessioita ja konserttitaltiointeja, joita uskollisista uskollisimmat sitten pikku hiljaa keräilevät.

AUM FIDELITY JULKAISEE jatkuvasti kiinnostavia tallenteita jo edesmenneeltä saksofonititaanilta David S. Warelta (1949-2012), jonka kanssa Shipp ja Parker usein soittivat, sekä yhdessä että erikseen. Helmikuussa nämä hyväkkäät tekevät muutaman duokeikan Ranskaan – ja minä mietin, tarvitsenko parempaa syytä sijoittaa pitkään viikonloppuun Pariisissa.

Ranskalainen levymerkki RogueArt puolestaan julkaisi viime vuonna duoliven Accelerated Projection, jolla Shipp esiintyy Sardiniassa Sant’Anna Arresin jazzfestivaaleilla 2005 yhdessä Roscoe Mitchellin (s. 1940) kanssa. Tätä legendaarisen Art Ensemble of Chicagon perustajajäsentä kelpaisi nimittää free jazzin arkkiatriksi.

Siltä ainakin tuntui marraskuussa Tampereen Jazzhappeningissa, kun Mitchell marssitti Pakkahuoneen lavalle Art Ensemblen nykykokoonpanossaan yhtyeen 50-vuotiskiertueen keikalle. Lester Bowie (1941-1999), Malachi Favors (1927-2004) ja Joseph Jarman (s. 1937) puuttuivat rivistä, mutta paikkaajat kaikki olivat ykköskastia hekin.

Arvovaltaisen tyylikäs maestro itse soitti istualtaan, paitsi pari pitkää sooloa, jotka hän nousi puhaltamaan uhmaten ajan painoa. Vuoden 2018 konserttikokemus? Sovitaan niin. Ja kotioloissa on Mitchellin edellisvuoden tuplalevy Bells for the South Side (ECM) lunastanut paikkansa kestokuuntelulistalle.

VUODEN UUSI TUTTAVUUS ei ole mikään tulokas tai tyttönen hänkään. Puolalaissyntyinen saksofonisti Angelika Niescier (s. 1970) on tehnyt Saksassa pitkään ilmeisen hyvää jälkeä, mutta minun tietoisuuteeni hän tuli vasta nyt. The Berlin Concert (Intakt) on pistämätön pianoton triolevy Christopher Tordinin basson ja kovassa nosteessa olevan rumpalin Tyshawn Soreyn kanssa.

Ja samalla tervetullut muistutus siitä, että kiehtovaa ja merkittävää jazzia löytyy monessa tyylilajissa ympäri Eurooppaa ja yhä useammin myös naisten soittamana. Ei vähiten Skandinaviasta ja Suomesta, mutta niistä enemmän ehkä joku toinen kerta.

The Berlin Concert ylsi nettisivusto The Free Jazz Collectiven ehdokaslistalle, jolta lukijat saivat äänestää suosikkinsa vuoden 2018 Happy New Ears albumiksi. Minun ruksini osui kuitenkin jälleen veteraanien kohdalle.

Dave Holland (s. 1946) levytti fonisti Evan Parkerin (s. 1944) kanssa Britanniassa jo 1960-luvulla, ennen kuin siirtyi Atlantin taakse basistiksi Miles Davisin bändiin ja omille teilleen. Oli korkea aika ja ikä kohdata uudelleen. Mukaan studioon keksittiin seuraavan sukupolven amerikkalaiset taiturit, koskettimiin Craig Taborn ja rumpuihin Ches Smith.

Parin päivän sessioissa taltioitiin eri kombinaatioilla tuntitolkulla enimmäkseen improvisaatioita, joista valikoitui kahden ceedeen (tai kolmen vinyylin) kattaus Uncharted Territories (Dare2 Records). Nimi osuu komeasti kohdilleen, kun Hollandin levyt ovat välillä maistuneet liiaksi puhki sävelletyiltä. Viisi tähteä ja vähän päälle!

PS. JAZZVUOTEENI 2018 KUULUI toki paljon muitakin sävyjä kuin freen lumoavaa “mökää ja vinkua”. Mainittakoon toisenlaisesta meditaatiosta vain yksi mieltä hivelevä esimerkki, tunisialaisen Anouar Brahemin (s. 1957) Blue Maqams (ECM 2017). Maailmalla on toivoa, kun arabialainen luuttu (oud) soi saumattomasti yhteen länsimaisen pianotrion kanssa.