PEKKA TARKAN MUISTELMIEN henkilöhakemistossa on pitkälti toista tuhatta nimeä, niin kuin Paavo Lipposellakin, mutta toisiaan nämä kaksi sankariani eivät näy kohdanneen. Se on hieman yllättävää, sillä Helsingin piirit olivat 1960- ja 1970-luvulla aika pieniä.

Lipponen tosin mainitsee Tarkan kerran, mutta vain luetellessaan Ylioppilaslehden avustajia. Ikäeroa heillä on vajaat seitsemän vuotta. Se teki Pekasta enemmän 50-lukulaisen ja Paavosta varhaisen 60-lukulaisen, vaan ei sentään merkinnyt suurta kuilua.

Molemmat ammensivat älyllistä virikettä anglosaksisesta individualismista ja kävivät hakemassa sitä myös paikan päältä. Tämä heijastui reaktioissa hullun vuoden 1968 suomalaiseen kuohuntaan.

Tarkka kertoo huomanneensa Mannerheimintien takaa, kuinka Vanhaa ylioppilastaloa vallattiin, mutta jatkaneensa hetken mietittyään matkaa: ”oli tärkeämpääkin tekemistä”. Myös Lipponen seurasi Vanhan tapahtumia muutaman tovin kadun toiselta puolelta päätyen ajatukseen, että ”tuollainen massatouhu ei kiinnosta minua”.

SUOMALAISTEN HISTORIATIETOISUUS tuntuu menettäneen nyanssien tajua, eivätkä perusasiatkaan ole aina kovin tukevasti paikallaan. Vasemmistolaisuus ja aikalaisten puheet sosialismista luetaan helposti tavalla, jossa ollaan jotenkin opportunistisesti Neuvostoliiton asialla.

Voittavatko bolševikit siis historian tulkinnan, vaikka hävisivät itse reaalisen historian? Heidän strateginsahan pohtivat 70 vuotta, kuinka sosiaalidemokraatteja kehitetään niin, että kulkevat kuin pässit narussa. Suomessa on ruokittu kuvaa, että SDP oli hilkulla langeta tähän loveen.

Sosiaalidemokraatit toki lujittivat vuoden 1966 jälkeen parhaansa mukaan otetta hallintokoneistosta, jonka panivat toteuttamaan sosialismiaan, käytännössä Ruotsin kaltaista hyvinvointivaltiota. Samalla he kamppailivat edelleen kommunismin patoamisen eturintamassa.

Myös Pekka Tarkka liittyi SDP:n jäseneksi, kun paini kulttuuristalinistien kanssa kiihtyi. Hänen perustelunsa on historiakuvan kannalta kiinnostava: ”oikeastaan se taisi olla jonkinlainen tukikohta tai turvapaikka seitsemänkymmenluvun alkupuolen ideologisen vyörytyksen aikana”.

Paavo Lipponen puolestaan suree muistelmissaan niitä tovereita, jotka kulkivat sosiaalidemokratian lävitse aina taistolaiseen peräseinään asti. Se oli hänestä kuitenkin ohimenevää, ”eräänlainen radikalismin lastentautivaihe”, jonka jälkeen ”SDP:n nuori polvi karisti luteet omasta lipustaan”.

(Julkaistu Demokraatissa 24.1.2019)