SDP:n paluu tulevaisuuteen

”YKSI VAALIKAUDEN kiinnostavimpia kysymyksiä on ollut se, tapahtuuko Suomessa samanlainen puoluekentän uusjako kuin Euroopassa on ollut trendinä. SDP on kuitenkin päässyt niskan päälle eräänlaisena vallan vaihtoehtona.”

Näin kommentoin marraskuussa Helsingin Sanomissa mielipidemittausta, joka antoi sosiaalidemokraateille ykkössijan 22,4 prosentin kannatuksella. Eroa kakkosena tulevaan Kokoomukseen oli enemmän kuin aikoihin, virhemarginaalit reilusti ylittävästi 2,7 prosenttiyksikköä.

Sinänsä yllätyksettömän arvioni mukaan SDP:tä oli suojellut oppositioasema ja työmarkkinakysymysten korostuminen. ”Työmarkkina-agendan keskeisyys korostaa turvahakuisuutta, joka pelaa demareiden hyväksi, sen sijaan että pelissä olisivat parempaa tulevaisuutta kantavat visiot ja niiden uskottavuus.”

Yllätys ei ollut sekään, että palautetta tuli heti aamukahvipöytään. Arvostamani ystävä oli närkästynyt siitä, etten antanut gallup-menestyksestä kunniaa SDP:n tekemälle ohjelma- ja tulevaisuustyölle. Sekä sisäiset että ulkoiset indikaattorit kuulemma viittasivat siihen, että puolueen nähtiin nimenomaan nousseen takaisin uudistajaksi.

SOSIAALIDEMOKRAATIT OVAT tosiaan tehneet pitkän matkan siitä, kun he kaksi vuotta sitten pitivät puoluekokousta Lahden messukeskuksessa. Siellä muuan Timo Harakka haastoi istuvaa puheenjohtajaa Antti Rinnettä tähdentämällä, että SDP:stä oli tehtävä taas tulevaisuuspuolue.

Valtaa olisi jatkossa vaikea tavoitella, jos kannatus alle 50-vuotiaiden keskuudessa laahaisi alle kymmenessä prosentissa. Tilannetta ei välttämättä ollut omiaan kohentamaan palkkatyöläisten saavutettuja etuja ärhäkästi puolustava oppositiopolitiikka, joka tuntui vain vahvistavan julkisuudessa SDP:hen lyötyä ei-puolueen leimaa.

Kuntavaalit keväällä 2017 menivät sitten sosiaalidemokraattien odotuksia ja toiveita kehnommin. Suurimmissa kaupungeissa tuli tylysti turpiin, siinä missä muista oppositiopuolueista vihreät ja Vasemmistoliitto harppasivat selvästi eteenpäin.

Jokainen eri puolilla maata annettu ääni on tietysti vaalien tuloslaskennassa samanarvoinen. Mutta tulevaisuutta taotaan ja viitoitetaan kyllä ennen muuta yliopistokaupungeissa ja niiden ympärille kasvavissa keskuksissa.

KUN SOSIAALIDEMOKRAATIT kokoontuivat viime viikonloppuna käynnistämään eduskuntavaalikampanjaansa, puolueesta välittyi paljolti tuore, itseensä uskova ja eteenpäin katsova kuva. Sisällöllistä tukevuutta antoi ohjelmallinen asiakirja ”Tulevaisuuslinja”, jossa viitoitetaan toista sataa sivua tietä kohti parempaa Suomea ja vuotta 2030.

Juuri näin aika oppositiossa tuleekin käyttää. Keväällä 2017 arvioin SDP:n ongelmaksi, että ”aikomuksia tarttua isoihin kysymyksiin on, mutta valmista vielä liian vähän”. Puolueen oli ”saatava koko potentiaalinsa kirjo käyttöön”, ennen kuin hallitusvaltaa seuraavan kerran jaetaan. – No nyt on ainakin tehty kunnianhimoisesti töitä ja yritetty tosimielellä.

Marraskuisessa lehtikommentissani en tarkoittanut, että sosiaalidemokraatit eivät pärjäisi väittelyissä tulevaisuuden visioista ja niiden uskottavuudesta. Mutta paneutunutkin ohjelmapaperi on vielä aika kaukana äänestäjien tietoisuudesta ja ratkaisuista vaaliuurnilla. Tehty valmistelutyö täytyy lisäksi kääntää aktiiviseksi kannatukseksi avoimessa kilpailussa toisten puolueiden kanssa.

Työmarkkinakysymyksissä ja -konflikteissa SDP:llä taas on ollut vuosikymmenten mittaan rakentunut etulyöntiasema palkansaajan puolustajana. Kuluneella vaalikaudella se on näkynyt kolme kertaa kannatuspiikkinä: vastustettaessa pakkolakeja, aktiivimallia ja irtisanomissuojan heikennyksiä.

TAMMIKUUN HS-GALLUPISSA sosiaalidemokraattien kannatus oli pudonnut 20,9 prosenttiin ja ero Kokoomukseen kutistunut 1,4 prosenttiyksikköön. Tuskinpa SDP oli siinä yhtään sen vähemmän tulevaisuuspuolue kuin pari kuukautta aikaisemmin, mutta mobilisoivat tekijät olivat mittaushetkellä muuttuneet.

Työmarkkinakysymykset olivat painuneet vaihteeksi taka-alalle, ja keskustelun polttopisteeseen nousseet muun muassa maahanmuutto ja turvapaikkapolitiikka, mikä näkyi välittömästi Perussuomalaisten kannatuksen kasvussa. Liikkuvia ja päättämättömiä potentiaalisia äänestäjiä on jatkuvasti paljon.

Näin sitä tullaan menemään kohti huhtikuuta. Esimerkiksi viimeiset paljastukset vanhustenhoidon tilasta voivat taas ohjata mielipiteitä perinteisten hoivapuolueiden hyväksi. SDP kokoaa jo oppositioryhmiä yhteisen välikysymyksen taakse. Mutta tuskin tämäkään on vaalikevään viimeinen käänne.

Täytyy toivoa, että pitkäjänteisemmät perspektiivit eivät vaalikentillä ja -keskusteluissa peity pelkkien ajankohtaisten asioiden vyöryn alle. Eduskuntaan ja hallitukseen soisi sellaisia voittajia, joiden tulevaisuuskuvaan suomalaiset uskovat ja sitoutuvat, mieluummin katsoen myös yhtä vaalikautta kauemmaksi.