VUOSITUHANNEN VAIHTEESSA olin Yhdysvalloissa arkistotutkimusreissulla, kun amerikkalaiset virittäytyivät hiljalleen kohti presidentinvaalia. Republikaanien esivaalisirkuksessa oli vielä mukana pitkä rivi toiveikkaita, jotka halusivat vallata Bill Clintonilta tyhjäksi jäävän Valkoisen talon.

Muistan seuranneeni rupisen hotellihuoneen televisiosta vaalikeskustelua. Ehdokas toisensa jälkeen mainitsi kaksi aikaisempaa presidenttiä nimeltä, ikään kuin historiallisina esikuvinaan. Abraham Lincoln voitti sisällissodan ja vapautti orjat, Ronald Reagan kylmän sodan ja kukisti kommunismin. Aika paha panna paremmaksi.

Euroopassa tosin kylmän sodan päättymisestä, tai ainakin sen pelättyä suurta jysäystä rauhanomaisemmasta tavasta, on tavattu arvostaa enemmän viimeistä neuvostojohtajaa Mihail Gorbatšovia. Tähtien sodat sekä muut levottomat puheet ja hankkeet varjostivat pitkään Reaganin mainetta.

KYLMÄN SODAN SUPERVALLAT joutuivat molemmat käymään 1980-luvulla läpi melkoisen oppimisprosessin, ennen kuin uskalsivat luottaa toistensa hyviin aikeisiin. Että jännitystä liennyttävät avaukset eivät johtaisi vain takaisin kovien vastatoimien kierteeseen, kuten aikaisempina vuosikymmeninä.

Genevessä marraskuussa 1985 järjestetyn ensitapaamisen jälkeen Gorbatšov sanoi uteliaille omilleen, että Reagan oli äärikonservatiivi, oikea dinosaurus. Newsweekin mukaan Ronnie puolestaan oli kutsunut Mišaa ”jukuripäiseksi bolševikiksi”. Sinunkaupat he tosin tekivät vasta pari vuotta myöhemmin Washingtonissa.

Siinä välissä Gorbatšov kutsui kesän 1986 huippukokousta Reykjavikissa hyväntahtoisesti läpimurroksi, samanaikaisesti kun Yhdysvaltain ulkoministeri George Shultz nimitti sitä alkuun epäonnistumiseksi. Amerikkalaiset puntaroivat parhaansa mukaan sen kanssa, pitikö Neuvostoliitosta puhaltavat uudet tuulet ottaa todesta vai ei.

KUN REAGAN SAAPUI kesäkuussa 1987 Berliiniin kaupungin 750-vuotisjuhlallisuuksien merkeissä, hän sai kaupunkilaisilta ristiriitaisen vastaanoton. Vierailua oli edeltänyt kymmenientuhansien mielenosoitus, mutta eipä ihan vähäinen ollut sekään väkijoukko, joka saapui kuuntelemaan hänen puhettaan Brandenburger Torin luo.

Helsingin Sanomien mukaan suurin osa tarkoin valituista, innokkaasta kutsuvierasjoukosta oli tosin Berliinissä oleskelevia amerikkalaisia. Niin tai näin, suosionosoitukset olivat suuret, kun Yhdysvaltain presidentti lähetti terveiset muurin taakse itään ja aina Moskovaan asti:

”There is one sign the Soviets can make that would be unmistakable, that would advance dramatically the cause of freedom and peace. General Secretary Gorbachev, if you seek peace, if you seek prosperity for the Soviet Union and Eastern Europe, if you seek liberalization, come here to this gate. Mr. Gorbachev, open this gate. Mr. Gorbachev … Mr. Gorbachev, tear down this wall!”

KAIKKI YHDYSVALTAIN ulkoasiainhallinnossa eivät olleet erityisen ihastuneita siitä, että presidentti haastoi näin julkisen näyttävästi Neuvostoliittoa, jossa uudistumisen merkit olivat lupaavalla oraalla. Propagandavoitto jäisi laihaksi, jos puhe käytännössä panisi vain kapuloita edistyksen rattaisiin.

Eikä vetoomus saanut tuoreeltaan mitenkään erityistä huomiota. ”Reagan haluaa Berliinin muurin alas”, Helsingin Sanomien pääuutissivu kertoi juuri ja juuri yhdellä palstalla. Vieressä oli ison kuvan kera otsikko yli viiden palstan: ”Helsinki sai merkkipäivänään sadetta ja soittoa”.

Sisäsivun uutinen painotti enemmän Berliinissä toimeenpantuja turvatoimia ja mellakoita kuin Reaganin sanomaa, joka kuulosti lähinnä kylmän sodan retoriselta nokittelulta. Heti puheen jälkeen kiihtyneiden länsiberliiniläisten kuultiin kiistelevän siitä, asuvatko he vapaassa maassa.

”Suorastaan uskomattoman vahvat mellakkapoliisivoimat koirineen, kilpineen ja pamppuineen pysäyttivät mielenosoittajien etenemisen ja sulkivat eräät pääkadut. Useita ihmisiä loukkaantui jälleen kahakoissa”, Jukka Rislakki raportoi. ”Tilanne lukkiutui asemasodaksi ja miljoonakaupungin liikenne oli perjantaina illan suussa taas jumissa. Hienoimmat liikkeet sulkivat ovensa väkivallan pelossa.”

YHDYSVALLOILLE RIITTI seuraavina vuosina samaa tasapainoilua Gorbatšovin tukemisen ja kommunismin vastustamisen välillä. Reaganin seuraajan George Bushin esikunnasta tavattiin pahoitella Moskovan kollegoille etukäteen, jos presidentti joutuisi julkisissa esiintymisissä käyttämään Neuvostoliitosta kovaa kieltä.

Toisaalta Berliinin muurin murtuminen marraskuussa 1989 teki Reaganista historiallisen profeetan ja tekijän. Reippaimmissa tulkinnoissa hänen puheensa on katsottu jopa johtaneen kylmän sodan päättymiseen.

Mielekästä on kuitenkin muistaa, että muurilta kantautuneen viestin kohteena oli Moskovan lisäksi myös amerikkalaisten kotimarkkinat. Niille oli hyvä osoittaa sovintopolitiikan avausten keskellä, ettei presidentin ote ollut lipsumassa vapaan maailman soihdunkantajan roolista.

Niin tai näin, Gorbatšoville osoitetusta haasteesta purkaa muuri on tullut Reaganin muistettavin lausahdus, ”oneliner”. Sitä kertaavaa uutiskuvaa pyöritetään maailmalla kylmän sodan aikakaudesta kertovissa museoissa siinä missä John F. Kennedyn esiintymistä kesältä 1963, jolloin hän Schönebergin raatihuoneella vastarakennetun muurin varjossa vakuutti olevansa itsekin berliiniläinen.

SEKÄ KENNEDYN ETTÄ Reaganin puheet ovat saaneet Berliiniin muistolaattansa. Barack Obama taas muistetaan muuten vain. Kun hän kesällä 2008 kävi vasta presidenttiehdokkaana kaupungissa, hänen puhettaan kerääntyi seuraamaan kuin parastakin rocktähteä parinsadantuhannen ihmisen yleisö.

Obama vetosi aikamme muurien purkamiseen, joita yhä oli rotujen ja heimojen, kantaväestön ja maahanmuuttajien, kristittyjen ja muslimien ja juutalaisten välillä. Hänen presidenttikautensa eivät lunastaneet noita korkealle asetettuja odotuksia, mutta Yhdysvallat pysyi avoimen maailmanjärjestyksen puolustajana ja kansainvälisen vastuun kantajana.

”When we welcome the immigrant with his talents or her dreams we are renewed”, Obama linjasi kesäkuussa 2013 Berliinin Pariser Platzilla puheessa, jota kuulemaan oli päästetty vain rajallinen yleisö. Massaeuforia puuttui, mutta Yhdysvaltojen moraalinen sitoutuminen niin ilmaston muutoksen torjumiseen kuin maailman köyhyyden poistamiseen oli ainakin retorisesti vahva.

BARACK OBAMAN ASEMAA berliiniläisten suosikkina korosti järkytys, jonka Donald Trumpin valinta hänen seuraajakseen aiheutti. Pormestari Michael Müller katsoi velvollisuudekseen vedota uuteen presidenttiin, että tämä jättäisi Meksikon rajalle kaavailemansa muurin rakentamatta. ”Me berliiniläiset tiedämme parhaiten, miten paljon kärsimystä kokonaisen maanosan jakaminen rautalangalla ja sementillä aiheutti.”

Obama sanoi sen hienovaraisemmin toukokuussa 2017, kun hän hieman harmaantuneena palasi Bardenburger Torille keskustelemaan Angela Merkelin kanssa liberaalin demokratian tulevaisuudesta. Emme voi vetäytyä ja eristäytyä, piileskellä muurien takana, hän sanoi kymmenien tuhansien yleisölle.

Trumpin vastaus oli lähettää Saksaan suurlähettilääksi Richard Grenell, jota soisaalidemokraattien Martin Schulz nimitti äärioikeistolaiseksi siirtomaaupseeriksi. Tämä kun oli ensi töikseen kertonut vähemmän diplomaattisesti julki halunsa auttaa konservatiiveja läpi Euroopan. Grenell ilmoittautui Itävallan kanslerin, oikeistopopulistien kanssa hallitsevan Sebastian Kurzin suureksi faniksi.

Sama suorapuheisuus on jatkunut ja johtanut Grenellin diplomaattiseen eristykseen Berliinin piireissä. Ei ole vieraan vallan, edes Yhdysvaltain suurlähettilään tehtävä kritisoida isäntämaan maahanmuuttopolitiikkaa ja nostaa sen naapuria tältä osin sopivaksi esikuvaksi.

DONALD TRUMP MÄÄRÄSI eilen Yhdysvaltoihin hätätilan, jotta saisi ohi kongressin tarvittavat miljardit muurin rakentamiseen Meksikon vastaiselle rajalle. Vaikka asiaa kääntelisi miten päin, se vaikuttaa enemmän presidentin vaalilupauksen lunastamiselta kuin kansakuntaan kohdistuvan uhkan torjumiselta tehokkaimmalla tavalla.

Symbolipolitiikka tulee taloudellisesti kalliiksi, mutta vielä jyrkempi on Trumpin henkinen irtiotto edeltäjistään, olivatpa he sitten liberaalin tai konservatiivisen Amerikan sankareita.

Vai miten Ronald Reagan sen sanoikaan Berliinin muurilla 1987: ”We welcome change and openness; for we believe that freedom and security go together, that the advance of human liberty can only strengthen the cause of world peace.”