”BRITANNIAN BREXIT-neuvotteluissa on mennyt pieleen lähes kaikki”, Helsingin Sanomat (14.3.) aloittaa pääkirjoituksen, ja vaikea olla eri mieltä. Silti Theresa May yhä sinnittelee saarivaltakunnan pääministerinä, vaikka hänen ratkaisuesityksensä Britannian kohtalonkysymykseen on jo pari kertaa kaatunut parlamentissa ennätyslukemin.

En ole missään vaiheessa jaksanut uskoa, että May saa viedyksi brexit-kaaosta maaliin asti, eikä hän lähdekään enää seuraaviin vaaleihin hakemaan jatkomandaattia. Toisaalta: tämä sotku ei pelkillä potkuilla parane. Umpisolmujen avaamiseen taidetaan tarvita uudet vaalit, mieluummin uusi kansaäänestys.

SUOMESSA PÄÄMINISTERI Juha Sipilä teki ”sisäiseen ääneensä” nojaten henkilökohtaisen ratkaisun ja hajotti hallituksensa, jonka hän kehuu onnistuneen 80 prosenttisesti oikein hyvin. Tuollainen voittoprosentti todistaisi urheilussa ylivoimaa, miksei siis politiikassa, joka monipuoluejärjestelmässä on kompromissilaji.

Yhtä hallitukselta kuitenkin puuttui ja sen mukana kaikki: sote. Eropäätöstä Sipilä perustelee vastuun kannolla, jota suosittelee myös tulevien hallitusten uudeksi poliittiseksi kulttuuriksi.

Oikeastaan hallitukset ovat menetelleet näin aina tehdessään esityksestään eduskunnalle luottamuskysymyksen. Kyseessä on silloin niin tärkeäksi koettu asia, että sen kaatuessa on syytä vaihtaa koko regiimiä. Sote-uudistus olisi luontevasti ollut sellainen, jos se olisi joskus päässyt ja ehtinyt eduskunnan suureen saliin asti.

Parlamentaarisesti ajatellen Sipilän hallituksen olisi ollut hyvä jatkaa katkeraan loppuun saakka. Eroratkaisulla näyttäisi tässä tilanteessa olevan enemmän poliittis-taktillista kuin periaatteellista merkitystä, eikä se siksi ole omiaan parantamaan luottamusta poliittiseen järjestelmään.

Sen sijaan Jyrki Kataisen/Alexander Stubbin hallituksen olisi edellisellä vaalikaudella pitänyt hajota vaikka oma-aloitteisesti, kun se selvästi ei itsekään uskonut enää itseensä. Miksi siis kansalaisetkaan? Kokoomuksen vastuunpaikoilta karattiin uusiin tehtäviin, SDP äänesti oman johtonsa vaihtoon, ja pari pienempää puoluetta putosi rattailta. Loppu menikin arvottomaksi sekoiluksi.

Samaa vikaa oli tosin myös Sipilän koalitiossa, jota ravisteli kesken kauden sen kolmannen jalan, Perussuomalaisten, raju rampautuminen. Eikä Keskustan ja Kokoomuksen porvariyhteistyö sekään ole enää pitkään aikaan ollut kuin yhteen hiileen puhaltamista.

UUDET VAALIT, UUSI mandaatti, se tietysti on parlamentaarisen demokratian reilu henki. Noin kansalaisena kuitenkin toivoisi, että esimerkiksi maakuntahallinnon perustamisen kaltaisista megahankkeista keskusteltaisiin jo ennen eduskuntavaaleja.

Joka tapauksessa Juha Sipilä on taas tarmoa täynnä ja tarjoutuu kokeneeksi kippariksi valtiolaivalle, tai tällä kertaa jatkolennolle, navigoimaan Suomea tulevaisuuden ristiaallokkoihin. On äänestäjien käsissä, haluavatko he jättäytyä hänen sisäisen äänensä armoille.