”MITÄ MAHTOI HÄNEN PÄÄSSÄÄN liikkua, kun hänen ympärillään oli vain ihmisiä, jotka ovat neljä vuotta haukkuneet hänen talous- ja työllisyyspolitiikkaansa?” Näin pohdiskeli Juha Sipilää väistyvä valtiovarainministeri Petteri Orpo (HS 11.5.), kun Säätytalon hallitusneuvottelujen punavihreään seuraan marssi Kokoomuksen sijaan Keskustan edustajat.
Vastauksen saamme, kunhan Sipilä katsoo sopivaksi asiasta avautua, haastattelussa tai muistelmissa. Sitä ennen runnataan kokoon SDP:n ja Antti Rinteen vetämä hallitus. Jos Keskusta ei jostain syystä olekaan siinä mukana, Sipilän näkemykselle tulee nopeammin ajankohtaista poliittista käyttöä neuvottelujen epäonnistumisen selityksenä.
Keskusta on kieltämättä kummallisessa ja hankalassa välitilassa. Hallitusneuvotteluihin osallistuminen antaa paradoksaalisesti mahdollisuuden poliittiseen nahanluontiin, vaikka pääministerin paikalta tuli melkeinpä veret seisauttava vaalitappio. Puolueen puheenjohtajan tehtävät jättävä Juha Sipilä on kuitenkin rampa ankka uuden linjan hahmottajaksi.
Entinen hallituskumppani Kokoomus vahtii tietysti silmä kovana joka liikahdusta, onko Keskustan nahan luomisessa paremminkin kyse sen myymisestä. Jotenkin näen Sipilän sijaan Antti Kaikkosen (tai jonkun muun) sopivammaksi keskustalijaksi siihen A-studion lähetykseen, jossa Keskusta selittää kompromissejaan ja kurssinmuutostaan matkalla Rinteen hallitukseen.
SOSIAALIDEMOKRAATIT JA KOKO oppositio menivät huhtikuun eduskuntavaaleihin luvaten muutosta, jonka mallia nyt Säätyytalolla rakennetaan. Antti Rinne toisti kampanjan aikana useaan kertaan, että Kokoomuksen ja Keskustan politiikka ei SDP:lle kelpaa, vaikka toisen niistä tarvitsisikin sitten kumppaniksi uuteen hallitukseen.
Neuvotteluissa tasapainoillaan nyt jatkuvuuden ja muutoksen välisellä trapetsilla. Edellistä yhtälössä edustavat muun muassa kasvava talous ja nouseva työllisyysaste, joista kaikki haluavat pitää kynsin hampain kiinni. Jälkimmäistä eriarvoistumisen ja ilmastonmuutoksen suitsiminen sekä mittavat tulevaisuussatsaukset, tarvittaessa vaikka velkarahalla.
Joiltakin osin tilanne muistuttaa vuoden 1995 asetelmaa, jolloin SDP edellisen kerran nousi oppositiosta pääministeripuolueeksi. Suomea läpi suuren laman luotsannut Esko Ahon porvarihallitus oli vielä paljon Sipilän porukkaa parjatumpi, mutta käänne kohti parempaa oli viimein jo alkanut tai vähintään oraalla.
Paavo Lipposen johtaman sateenkaarihallituksen tehtävänä oli suojella positiivisia elementtejä, samalla kun se kokosi kansakuntaa ja rakensi uskoa tulevaisuuteen. Kiinnittyminen Euroopan unioniin yhteistä eurovaluuttaa myöten toi ponnistuksiin mission tuntua. Tasetta pantiin töihin sijoittamalla valtionyhtiöiden myynnistä saatuja varoja tutkimus- ja innovaatiotoimintaan.
KRITIIKKI OLI ANKARAA, KUN kaikki ei kääntynytkään uuden hallituksen myötä kerralla punaruusuiseksi, vaan kuuri jatkui monella tapaa kovana. Kuin ylimääräisenä piikkinä vasemmisto sai niellä senkin, että kansalaisten ykköskyykyttäjänä pidetty Kokoomuksen Iiro Viinanen jatkoi alkuun valtiovarainministerin tehtävässä, ikään kuin jatkuvuuden takuumiehenä.
Petteri Orpolle olisi nyt ollut pedattuna vastaava rooli, mutta Juha Sipilälle se tuskin sopii, eivätkä hallituskumppanitkaan sitä toivo. Keskustan ministerivalinnat tullevat viitoittamaan, kuka syksyllä perii koko puolueen. Vaikea ajatella ohjaksiin ketään, joka ei nyt ole osaltaan Säätytalon neuvottelujen ytimessä.
Sipilälle olisi tarjolla myös Lipposen malli vuodelta 2003. Silloin käytiin härski ja repivä kamppailu pääministerin paikasta, jonka Anneli Jäätteenmäki ja Keskusta voittivat kuuden tuhannen äänen ja kahden edustajapaikan erolla. Lipponen ei jäänyt vänkäämään tuloksesta, vaan siloitti tietä punamultahallitukselle väistymällä suosiolla eduskunnan puhemieheksi.
Ratkaisu kesti, vaikka Jäätteenmäen oma korttitalo romahti vain muutamaa viikkoa myöhemmin. Puolueiden välisiä suhteita ei tulekaan hirttää henkilökysymyksiin. Asianomaisten itsensä sekä puolue-elinten harkinta- ja arvostelukykyä on oivaltaa, missä tehtävässä kukin on enemmän hyödyksi kuin haitaksi, tai kenties toisinpäin.