KAIKKI SUOMEN HISTORIAA, politiikkaa ja kulttuuria harrastavat tuntevat käsitteen ”taistolaiset”, vaikka eivät välttämättä osaa sanoa, keitä he olivat tai kenen mukaan saaneet kutsumanimensä.

Demariperinteessä ”leskisläiset” on yhtä tuttu. Sen määrittelyä hiukan hämärtää se, että SDP:n legendaarinen puoluesihteeri Väinö Leskinen teki 1960-luvun jälkipuoliskolla poliittisen täyskäännöksen suhteessa presidentti Kekkoseen ja Neuvostoliittoon.

Aikaisemmin niin vankat kannattajat eivät seuranneet yhtä sutjakkaasti ”uusleskisläisyyteen”. Väiski putosi vuoden 1970 vaaleissa eduskunnasta, mutta Kekkonen teki hänestä ulkoministerin.

Puoluehajaannuksen vuosina sosiaalidemokraattien kilpailevaa ryhmittymää kutsuttiin ”skogilaisiksi”. Hieman hassusti, sillä Emil Skogin puolesta eivät rivimiehet olisi tuleen marssineet.

Johtajaprinsiipin perusteella Aarre Simosen mukaan ristityt ”simonistit” osui jo oikeampaan. Tosin se johtajuus taisi olla enemmän kiinni Moskovan kuin Suomen tovereista.

HENKILÖSIDONNAINEN ryhmäkuntien määrittely kukoisti kylmän sodan vuosikymmeninä, samoin kuin ”junttatoiminta” suurissa kansaliikepuolueissa. Sisukkaasti niitä viljellään yhä, vaikka poliittinen kenttä ja kulttuuri sekä viestintäolosuhteet ovat tyystin muuttuneet.

Hiukan hämmästyttää, että monet toimittajat eivät tunnu saavan politiikan karttaa muuten jäsennetyksi ja haltuun. Ehkä pitkä kokemus kyynistää ajattelemaan, että kaikki on, jos ei pelkkää niin ensisijaisesti valtapeliä.

Ja kyllähän politiikka on kovasti henkilöitynyt. Silti minua tympäisee lähteä haastatteluun, jonka toimittaja aloittaa ryhmittelemällä sosiaalidemokraatit ”rinneläisiin”, ”urpilaisiin” ja ”heinäluomalaisiin”, kenties ”tuomiojalaisia” unohtamatta.

En epäile, että SDP:ssä ei riittäisi kuppikuntia, joissa sisäisiä lojaalisuuksia pidetään kunniassa. Mutta paljon on heitäkin, joille oma integriteetti ja harkinta on arvokas itseisarvo.

Kollektiivisuutta kunnioittava liike ei tarkoita laumasieluisuutta.

HARVA POLIITIKKO NOUSEE kastiin, jossa nimestä väännetään ryhmäkuntaisuuden sijaan periaatteellisempi, ajattelu- ja toimintatapaa luonnehtiva suuntaus. Kuten ”tannerilaisuus”, jota on historian arvopörssissä taivutettu pahaisesta pilkkanimestä aina poliittiseen aateluuteen.

Yhä useammin kuulee myös kaihottavan ”lipposlaista sosiaalidemokratiaa”. SDP:n sisältä ei sille tosin ole pitkään aikaan löytynyt lipunkantajaa.

 

Julkaistu Demokraatissa 24/19.12.2019