Photo: Liisa Riekki
JEAN-CLAUDE JUNCKER toimi Euroopan komission puheenjohtajana 2014–2019, joka oli EU:lle monin tavoin vaikeaa aikaa. Unionin historiassa häntä tuskin muistetaan integraation suurmiehenä, ehkä ennemminkin eksentristen esiintymistensä johdosta.
Sen sijaan poliittiseen käsitehistoriaan Juncker on onnistunut ikuistamaan nimensä. Suomessakin on ahkerasti toistettu niin sanottua Junckerin lakia tai paremminkin kirousta: ”Me kaikki tiedämme, mitä pitäisi tehdä, mutta emme sitä, kuinka tulisimme sen jälkeen valituksi uudelleen.”
Naseva lohkaisu on jäänyt kiertämään Economist-lehden haastattelusta keväältä 2007, jolloin Juncker toimi Luxemburgin pääministerinä ja euroryhmän puheenjohtajana. Sanontaa on sittemmin sovellettu ongelmiin, joihin hallitukset ovat törmänneet niin yhteisvaluutan kuin hyvinvointivaltion rakenteiden uudistamisessa.
Mutta pitääkö kirous kutinsa?
JUNCKER ITSE ONNISTUI uusimaan pääministeripostinsa vuoden 2009 vaaleissa, mutta Luxemburg on liian pieni maa yleisen maksiimin todisteeksi. Saksan sen sijaan luulisi eurooppalaisen politiikan mahtimaana sopivan tehtävään paremmin.
Angela Merkel nousi liittokansleriksi 2005 ja on sen jälkeen valittu tehtävään peräti kolmesti uudelleen. ”Kirous” ei siten ole koskenut Saksan sisäistä politiikkaa. Toisaalta edes Merkel ei ole rohjennut sitoa maansa resursseja muutoksiin, joita koko euroalueen onni edellyttäisi.
Ruotsi on toinen Euroopan menestysmaa, joka ei anna Junckerin laille empiiristä tukea. Fredrik Reinfeldt tuli 2010 uudelleenvalituksi nimenomaan sen vuoksi, että hänen porvariallianssinsa luotsasi Ruotsin pragmaattisesti läpi kansainvälisen finanssikriisin.
RISTO UIMONEN KÄY kirjassaan Tulos tai ulos läpi Juha Sipilän myrskyisän valtakauden tavalla, jossa sankaripääministeri pelastaa Suomen itsensä uhraamisen hinnalla. Junckerin kirous on nostettu tarinan motoksi, ikään kuin kannatuksen romahdus olisi onnistumisen luonnonlain mukainen kääntöpuoli.
Ehkäpä taitavammin toimimalla olisi suosiotakin säästynyt, tuloksista tinkimättä. Erityisesti kiky-sopimuksen ylenpalttinen hehkutus kummastuttaa, kun työmarkkinat ja sitä myöten koko kansakunta kipuilee siitä yhä vieläkin.
Sitä paitsi koko Junckerin laki nojaa vaarallisesti näkemykseen, jossa itsevarma eliitti muka tietää, mutta tollo kansa ei vain tajua. Tulevaisuus tuppaa olemaan arvaamattomampi kuin kummankaan järki riittää.
Julkaistu Demokraatissa 2/30.1.2020