Jyrki Lehtolan teslan kyydissä

JYRKI LEHTOLAN Teslaa metsässä (Siltala, 2019) on rattoisa lukea, mukavassa lukutuolissa Aalto-lampun alla punaviiniä maistellen. Takakannen lupaamissa kohtuuttomissa esseissä pilkka osuu (jos kohta ei pitkittyessään parane), mutta kohde ei uppoa, vaan jatkaa kellumistaan.

Luultavasti rintahöyhenet entistä röyheämpinä, sillä kohteeksi pääsy lienee ajassamme enemmän kunniaksi kuin häpeäksi. Oli kyseessä sitten henkilö, paikka(kunta) tai tapahtuma, joiden kolmiosta Lehtolan mylly suoltaa vittuiluviihteen Vorschmackia.

Raaka-aineeksi riittää useasti ripaus osallistuvaa havainnointia ja runsaasti liioittelevaa kirjallista kykyä – sekä Helsingin Sanomat. Niin kuin näissäkin retkissä Suomeen, joka ei ole vain ”se kuuden neliökilometrin läiskä Helsinkiä, josta useimmiten kirjoitetaan”.

”VUOSAARESSA KÄYDESSÄÄN osa toimittajista piipahtaa myös Puhoksen sekä Kontulan kauppakeskuksissa – todella kätevä tämä metro! – jotka molemmat ovat toimittajien mielestä parempia kuin niiden maine.” Lieneekö liikkeellä itse miljonääritoimittaja Riku Rantala, joka on istahtanut YLElle myytyjä tv-ohjelmia mainostavassa HS-kolumnissaan lentokoneen sijasta junaan.

Tunnelmaan viritti Alppiharjussa sijaitseva ”täydellinen treffi-illan elokuvateatteri Riviera”, jossa ”voi laatuleffan lisäksi nauttia mainioita juovukkeita ja pikkusuolaisia”. Niiden ”päälle oli hyvä ottaa pikku tsuppaus Puhokselle, joka on yksi Suomen vanhimmista ostareista. Kansainvälisempää tunnelmaa tuskin Helsingistä löytää.”

”Ravintola Kirkukin täpötäydessä vesipiippusalongissa pelasimme noppaa, joimme kahvia, maistelimme baklavaa ja kuuntelimme uusimpia arabialaisia ja Bollywood-hittejä. Sitten yksityismetro Rastilaan, josta iltamarssi pitkin uneliasta Mogadishu Avenueta eli Meri-Rastilantietä.” Pittoreskiä!

Kyllpä se mitään häpeämätön Lehtola osaa ja uskaltaa! Paitsi että jälkimmäiset sitaatit ovat Rantalan viime viikon kolumnista ”Vein vaimon yllätysmatkalle metrolla – Itä-Helsinki tempaisi hetkessä lomatunnelmaan”.

KOHTUUTTOMISSA ESSEISSÄ ”Laura Saarikosken vanhemmanpuoleinen mies katselee Suomea kyynisen vauvan silmin asuttuaan muutaman vuoden Yhdysvalloissa”, kun Helsingin Sanomat raportoi elämästä Kehä III:n tuolta puolen. Lehtolan kuvaamana

”toimittaja tilaa silloin tällöin Internetistä junalipun, valittaa, kuinka junalipun tilaaminen on tehty liian monimutkaiseksi, käy junalla vilkaisemassa muuta Suomea, saapuu eksoottisesta juttukohteestaan takaisin työpöytänsä ääreen, ja jotta muiden journalistien kirjoittamisen ääni ei häiritsisi omaa ajattelua, toimittaja asettelee korvilleen samanlaiset kuulosuojaimet kuin remonttityömailla voidakseen keskittyä täysipainoisesti kirjoittamaan pitkää Suomi-juttua, joka on jo kirjoitettu.”

Siis niin kuin politiikan toimittaja Marko Junkkari, joka viikko sitten matkusti keskustalaisuuden ytimeen Etelä-Pohjanmaalle etsimään, mitä arvoja ahdinkoon vajonnut Suomen Keskusta oikeastaan edustaa? Jutun hellyyttävä helmi oli houkutella maakuntasatraappi Kari Hokkanen Laihian kirkkomaalle kuvattavaksi Santeri Alkion haudalla.

Joskus menee kuitenkin yksinkertaisesti överiksi. Että eduskuntavaalien 2015 alla puoluekantaansa aprikoiva Anne Berner on jo kallellaan Kokoomukseen, kunnes löytää sisäisen keskustalaisuutensa lukemalla Santeri Alkion elämäkerran! Paitsi että tämä viimeinen viilto ei ole sen enempää Lehtolaa kuin Junkkariakaan, vaan se löytyy Risto Uimosen kirjasta Tulos tai ulos. Juha Sipilän myrskyisä pääminsterikausi (WSOY, 2019).