HEINRICH AUGUST WINKLER julkaisi vuosituhannen vaihteessa kaksiosaisen teoksen Saksan pitkästä tiestä länteen (Der lange Weg nach Westen, 2000). Siitä tuli välittömästi aikalaisklassikko, jossa oli happy end.

Hajanaisen 1800-luvun ja hirmuisen 1900-luvun päätteeksi (jälleen)yhdistynyt Saksa onnistui lopulta ankkuroitumaan siihen vapauden arvoyhteisöön ja demokraattiseen yhteiskuntamalliin, johon Yhdysvallat, Britannia ja Ranska olivat ennättäneet omien hapuilujensa läpi jo paljon aikaisemmin.

Kansallisautoritaarisen erityistien (Sonderweg) totaalinen tuho toisessa maailmansodassa oli sen edellytys, kuten myös lännen voitto kylmän sodan kaksijakoisessa kilpailuasetelmassa. NATOssa ja Euroopan unionissa kiteytyivät reissun päätepisteen institutionaaliset elementit.

SUURLÄHETTILÄS RENÉ NYBERG istui helmikuussa 2007 kuuntelemassa Winklerin läksiäisluentoa Humboldtin yliopistossa. Kirjassaan Patriarkkoja ja oligarkkeja (2019) Nyberg kertoo: ”Mitä enemmän mietin, sitä osuvammin Winklerin kuvaus pitkästä matkasta länteen ilmentää myös uuden Venäjän ponnisteluja modernisoitua ja integroitua muuhun maailmaan.”

Tarja Halonen puolestaan arvioi keväällä 2012 presidenttikausiensa päätteeksi: ”Mutta venäläisten tavoite kehittyä tavalliseksi eurooppalaiseksi valtioksi on selvästi nähtävissä ja sitä on tuettava. Se on minusta aito tavoite.”

Venäjältä puuttui pitkä traditio, joka muilla mailla oli kehittynyt 1800-luvulta asti, Halonen pohdiskeli. Välimatkan kurominen umpeen oli valtavan suuri tehtävä, jossa ”venäläisiä pitää ymmärtää, mutta toisaalta myös integroida heitä Eurooppaan”. (Hannu Lehtilä: Tarja Halonen. Paremman maailman puolesta, 2012.)

Näkemysten taustalta voi lukea ajatuksen maailmanhistoriasta, jossa Venäjä tulee ennen pitkää perässä, vaikka tekisikin välillä takapakkia. Tuollainen lineaarinen usko alkoi 2010-luvun edetessä pahasti horjua.

NATSI-SAKSAN TUHOA ON HALUTTU mieltää liittoutuneiden ja (demokraattisten) saksalaisten yhteiseksi voitoksi. Samaan tapaan oli toiveikasta ajatella kylmän sodan päättyessä, että Neuvostoliiton ja kommunismin kukistuminen merkitsi myös venäläisten vapautumista.

Uudella Venäjällä piti tien aueta yhtä lailla kuin sodanjälkeisessä Saksassa kohti monipuoluejärjestelmää ja oikeusvaltion säätelemää markkinataloutta. Liberaalin lännen asettamat normit jatkaisivat vastustamatonta leviämistään.

Ivan Krastev ja Stephen Holmes katsovat oivaltavassa analyysissään (The Light That Failed. Why the West Is Losing the Fight for Democracy, 2019), että rinnastus Saksaan on kyllä osuva, mutta historiallinen ajoitus väärä. Venäjä on seurannut paremminkin ensimmäisen kuin toisen maailmansodan jälkeistä Saksan kehitystä.

Venäjän matkaan on siten odotettavissa mutkia, eikä suuntaa viitoittava kompassikaan välttämättä osoita länteen.

KUN SUOMI ALLEKIRJOITTI juhannuksena 1994 Korfulla jäsenyyssopimuksensa Euroopan unionin kanssa, pääministeri Esko Aho sanoi vakuuttuneensa, että ”me kuulumme tähän joukkoon”. Niin taisi ajatella Boris Jeltsinkin, joka osallistui tuon huippukokouksen päivällisille.

Paikalla olleen Carl Bildtin mukaan Jeltsin uhkui tekevänsä kaikkensa muuttaakseen Venäjän eurooppalaiseksi demokratiaksi. Vaikea ajatella vastaavaa Vladimir Putinin suusta, ainakaan käänteentekevän Münchenin-puheensa jälkeen, jonka hän piti samoihin aikoihin kuin Winkler läksiäisluentonsa. Mutta eipä ole EU:n imukaan entisensä.

Krastevin ja Holmesin käsittelyssä liberaalille demokratialle selän kääntävä Venäjä saa rinnalleen niin itäisen Keski-Euroopan kehityksen kuin Donald Trumpin Yhdysvallat. Päälle vielä epilogin verran Kiinaa, niin lännen vetovoimainen loisto himmenee jälkihehkuksi tai etääntyväksi kajoksi.

TUOTTELIAS WINKLER LAAJENSI tulkintansa Saksan kehitystiestä järkälemäiseksi lännen historiaksi (Geschichte des Westens, 2009–2015). Neliosainen sarja oli tuskin valmistunut, kun se tarvitsi jo jatkoksi teoksen, joka kysyy heti otsikossaan: Hajoaako länsi? (Zerbricht der Westen? Über die gegenwärtige Krise in Europa und Amerika, 2017.)

Teema on pelottavan muodikas, mutta niin se on ollut ennenkin. Oswald Spenglerin klassikon mukaan länsimaat elivät jo sata vuotta sitten iltaruskoaan. Perikadon aikaperspektiivi on pitkä.