HITAAMMATKIN POLIITIKOT ovat viime vuosina oppineet toistamaan, että tulevaisuus edellyttää taloudellisesti, sosiaalisesti ja ekologisesti kestävää kehitystä. Puhujasta ja vähän puoluetaustastakin sitten riippuu, mihin järjestykseen nuo kolme palikkaa solahtavat.
Oikealla on perinteisesti painottunut ensisijaisena talous, vasemmalla sosiaalinen tasaus. Ilmastonmuutos viimeistään on tehnyt ekologiasta yhteisen huolen, vaikka vihreillä onkin säilynyt sen huomioimiseen jonkinlainen esikoisoikeus.
Perussuomalaiset puolestaan pelaavat omaa pasianssia. Heille tuntuu maahanmuutto olevan sellainen juurisyy, joka estää niin taloutta kuin sosiaalista eheyttä asettumasta kestävälle pohjalle. Ja ilmastoon ei suomalaisten teoilla ole tuon taivaallista merkitystä. Se on suurempien käsissä.
SANANLASKU KERTOO kolmiodraamasta, että kahden kaupasta koituu kolmannen korvapuusti. Kestävän kehityksen kolmion kärjistä voidaankin ehkä saavuttaa kaksi, mutta ei niinkään helposti kaikkia kolmea yhtä aikaa.
Karkeasti tulkiten 1900-luvun taloutta ja sosiaalista edistystä tahkottiin luonnonvaroja tuhlaten, ellei riistäen. Kokonaiskuva ei siitä muutu, vaikka Töölönlahti voi tänään paremmin kuin sata vuotta sitten.
Sosiaalisen tasauksen ja ympäristön ehdoilla edettäessä taas kohdataan kysymys, millä kaikki hyvä rahoitetaan kurjistamatta kansainvälistä kilpailukykyä. Tai toisin päin: tuottaako ekologisesti kestävä talous riittävästi ylijäämiä, joilla huono-osaisemmatkin pidetään tasavertaisina mukana.
Pohjoismainen yhteiskuntamalli on ollut menestyksekäs tuottamaan hyvän kehän, jonka sisään tuo kohtalon kolmio on pääsääntöisesti mahtunut. Monet tekijät ikärakenteesta lähtien kuitenkin natisuttavat jatkossa yhtälön liitoksia.
VISIONÄÄRINEN POLIITIKKO osaa luetella, että neljäs teollinen vallankumous digitalisaatioineen ja tekoälyineen tarjoaa tien ulos dilemmasta. Clean ja Green Tech tarjoavat korkeasti koulutetulle kansakunnalle potentiaalisesti valtavat maailmanmarkkinat.
En tiedä, onko meillä parempaakaan ratsua johon satsata. Toistaiseksi vain tuntuu siltä, kuin aikamme teknologia- ja yritysjätit karkaisivat vain kauemmaksi siitä, että ne kantaisivat kasvavan osuuden yhteisesti jaettavaan pottiin.
Globaalit monenkeskiset sopimusjärjestelmät laahaavat pahasti jäljessä. Eikä maailmanpolitiikka suurvaltojen ja vähän pienempienkin nokittelun pohjalta rohkaise tällä hetkellä optimismiin, sen enempää taloudellisesti, sosiaalisesti kuin ekologisestikaan kestävän kehityksen saralla.