KUN SDP TOISEN maailmansodan jälkeen uusi periaateohjelmaansa, puolue päätyi määrittelemään itseään yhä marxilaiselta pohjalta. Vaikka odotushorisontissa siinsi uusi modernisoituva yhteiskunta monimuotoisine luokkasuhteineen, ei työväenliikkeen perinteestä tohdittu luopua.

Teorian ohella linjaukseen vaikutti taktiikka. Parta-Kallea ei haluttu antaa kommunistien yksinoikeudeksi, jossa tämän kapitalismin kritiikki vulgarisoitui Moskovan dogmaattiseksi propagandavälineeksi.

Vaikka Mauno Koivisto ei tunnustautunut marxilaiseksi, hyväksyi hänkin tuoreena sosiologian tohtorina syksyllä 1957 Marxin SDP:lle pääprofeetaksi, sopivasti tulkittuna. ”Se antaa kiinteyttä, jatkuvuutta, merkitystä ja päämäärää.”

Leiritunnukset ovat tärkeitä, eikä tulevasta tiedä. R. H. Oittisen hieman vanhahtavat muotoilut vuoden 1952 periaateohjelmassa nousivat myöhemmin arvossaan, kun vasemmiston aatekeskustelut palasivat muotiin ja demokraattinen sosialismi kaipasi selväsanaista auktoriteettia.

KYLMÄ SOTA PÄÄTTYI ideologisesti kommunismin vararikkoon, eikä sosialismillekaan jäänyt globaalissa kapitalismissa paljoa happea. Vaikka sosiaalidemokraatit lukeutuivat voittajiin, uusi asetelma tuotti kipuilua ohjelmatyöhön.

Sosialismista käsitteenä eivät ole halunneet luopua ainakaan ne, jotka kirjoittavat sosiaalidemokratian sinnikkäästi yhdellä a:lla. Toisia taas turhauttavat yritykset selittää, mitä SDP 2000-luvulla oikein sosialismillaan tarkoittaa.

Mutta tulevasta ei vieläkään tiedä, eikä villi kapitalismi tunnu lunastavan siihen 1990-luvulla liitettyjä onnen odotuksia. Maailmalla on viime vuosina debatoitu demokraattisesta sosialismista Yhdysvaltoja myöten, ja Marxillakin on ollut uutta kysyntää yhteiskuntateoreetikkona.

SOSIALISMIIN LIITTYVÄLLÄ skolastiikalla lienee noin arjen näkökulmasta kovin vähän merkitystä käytännön politiikalle. Leirikulttuuritkin ovat liudentuneet tavalla, jossa erottautumisen tunnukset uhkaavat vieraannuttaa ja sulkea potentiaalisesti kiinnostuneita pois toiminnan piiristä.

Käsitteistä sinänsä kannattaa politiikassa kyllä kamppailla, kuka pääsee määrittämään niiden sisällön ja kantamaan omistajuutta. ”Vapaus” esimerkiksi on sellainen ihmisyyden abstrakti perusvietti, joka on lipunut ensisijaisesti oikeiston, mutta myös perustulopuolueiden retoriikkaan.

Yksilön ja kollektiivin suhteesta siinä on kysymys. Niiden pitkäjänteisesti menestyksekäs yhteensovittaminen tulisi olla sosiaalidemokratian leipälaji.

 

Julkaistu Demokraatissa 14/20.8.2020