TIIKERIKISSAN (Giuseppe Tomasi di Lampedusan romaani, Luchino Viscontin elokuva) konservatiivis-progressiivinen paradoksi: Jos haluamme kaiken säilyvän ennallaan, on kaiken muututtava. Tai ainakin paljon, niin kuin tämän päivän maailmassa esimerkiksi ilmastouhkien edessä.

Ruhtinas Salina (Burt Lancaster!) sen ymmärtää 1860-luvun Sisiliassa, naittaa siskonpojan (Alain Delon) nousukkaan tyttärelle (Claudia Cardinale). Mutta väistyvän maailman herrasmiehenä ei tohdi likaantumaan uuden Italian politiikkaan, vaikka keskusvallan edustaja tarjoaa paikkaa senaatissa:

”Vaikka ette usko, tämä asiaintila ei tule kestämään. Meidän tehokas, moderni ja nopea hallintomme muuttaa kaiken.”

”Sen ei pitäisi kestää, mutta se tulee aina kestämään. Inhimillisen ’aina’, vuosisadan tai kaksi. Ehkä kaikki tulee muuttumaan, mutta huonoon suuntaan.”

Ruhtinaan luottamus massojen aikaan ei ole kummoinen, vaikka kävikin äänestämässä väistämättömän, eli Italian yhdistymisen puolesta: ”Me olimme tiikerikissoja ja leijonia. Sakaalit ja hyeenat korvaavat meidät. Ja me kaikki: tiikerikissat, leijonat, sakaalit ja lampaat, luulemme yhä olevamme maan suola.”

Edessä oli maailmansotia ja Mussolinia, mutta elokuvan valmistumisen (1963) jälkeenkin Italian poliittinen järjestelmä on ehtinyt pettää useampaan kertaan. Demokratian pitäisi pystyä parempaan, kun menneen maailman kaihon varassakaan ei voi tehdä tulevaisuutta.