KUNTAVAALIKAMPANJASSAAN Kokoomuksen Atte Kaleva unelmoi Helsingistä ilman kommunisteja. Noustessaan nyt Juhana Vartiaisen tilalle eduskuntaan hän katsoo Helsingin Sanomien haastattelussa, että Sanna Marinin demarit ovat ”tulipunaisia”.

Jostain syystä tätä luonnehdintaa ei painettu paperilehteen. Se kylläkin, että Kokoomuksella ei Kalevan mielestä ole muuta vaihtoehtoa kuin rakentaa oikeistokoalitiota perussuomalaisten kanssa vihervasemmiston vastavoimaksi.

KOMMUNISTIT JA TULIPUNAISET demarit lienevät peräisin samasta historian sammiosta kuin ”suomettumisen henki”, jonka Kaleva haluaa juurittavaksi yhteiskunnasta pois esimerkiksi totuuskomission avulla. Näin siis suomalaisessa politiikassa 2020-luvulla.

Lähimenneisyydestä voi kuitenkin hahmottaa Kokoomukselle muitakin mahdollisuuksia. Keskustapuolue käytti hallitusyhteistyössä (RKP:n kanssa) pitkälle 1980-luvulle asti koko porvaripuolen mandaattia, kunnes sinipunasta tuli tasavertainen vaihtoehto punamulta-akselille.

Tuo kolmiodraama alkoi Juha Sipilän porvarihallituksen myötä kuin varkain jäykistyä kohti blokkipolitiikkaa, jota nykyisen hallituskoalition aikana on ahkerasti lietsottu hehkuttamalla vasemmistolaisuuden vaarallisuutta (ks. Demokraatti 10.6.).

KEVÄÄLLÄ HALLITUKSEN puoliväliriihen synnyttämän kriisin yhteydessä heitettiin esiin kysymys, kylvettiinkö siinä siemen sinipunan paluulle, kun vaikeuksissaan painiva Keskusta näytti käyvän epäluotettavaksi kumppaniksi. Julkisuuteen päin ei toistaiseksi siltä näytä.

Ehkä Kokoomuksen ja SDP:n kuitenkin kannattaisi huolehtia siitä, että sinipunallekin riittää tarvittaessa henkistä pohjaa ja asiallista kosketuspintaa. Kummankaan puolueen intressissä tuskin on jättää politiikan konstellaatioita kansallispopulistien armoille.

Ruotsin hallituspolitiikan umpikujassa nähdään parhaillaan, mihin sellainen voi johtaa.