DYLANISTEILLE TULI tänä(kin) vuonna joulu jo syyskuussa, kun korvaamattomassa Bootleg-sarjassa ilmestyi 16. kokoelma arkistojen aarteita. Kohteena tällä kertaa kenties Bob Dylanin vaisuimmat vuodet, 1980-luvun alkupuoli, jolloin ainoastaan pari yksittäistä kappaletta ja albumi Infidels (1983) pitivät liekkiä ja legendaa yllä.

Pelastavatko nyt julkaistut vaihtoehtoiset versiot ja levyiltä raakatut biisit tämän periodin? Käykö niin kuin Bootlegien numero 13:ssa, joka asetti Dylanin julistavan Kristus-kauden 1979–1981 uuteen valoon. Väkevät live-esitykset sisältävät syvästi sykkivää gospelia. Trouble No More (2017), vakuuttaa kokoelma osuvasti jo nimessään.

Vastaavaan katharsikseen ei nyt ylletä, vaikka otsikko lupaa kevättä, Springtime in New York. Hyvät kappaleet kuulostavat hyviltä hiukan toisenlaisissakin kuoseissa. YouTubesta esimerkiksi kannattaa kaivaa esiin levyn virallinen video, suorastaan hurmaava ”Don’t Fall Apart on Me Tonight”. Latteammasta täytetavarasta ei kuitenkaan kasva uusia helmiä.

SPOTIFYN VÄLITTÄMÄ tupla-cd, 25 kappaletta ja pari tuntia musiikkia ovat dylanisteille itsestään selvä ”must”. Mutta heavy userkin joutuu hiukkasen miettimään, kannattaako viiden cd:n ja kirjan deluxe-versiosta maksaa pitkälle toistasataa euroa.

Sinä on vaaransa, enkä tarkoita pelkästään suolaista hintaa.

Bootleg-sarjan no. 12 Deluxe (The Cutting Edge, 2015) kehittelee studiossa kokonaisen cd:n verran ”Like a Rolling Stonea” kohti lopullista täydellisyyttä. Kuunnellessani sitä yhden sunnuntain vaimo murjaisi lopulta, että jos tuo biisi alkaa vielä yhden kerran, niin hän ottaa eron. Rajansa rakkaudellakin.

***

KORONA-AIKA ON PANNUT kaipaamaan saavuttamattomia herkkuja, kuten Italiaa ja New Yorkia. Hämmästyksekseni huomasin haaveilevani jopa Broadwayn musikaalista, joilla en ole ennen makunystyröitäni vaivannut. Syynä tähän on David Byrne, tuo Talking Headsin velho, jonka retrospektaakkelinen American Utopia on sovitettu siellä stagelle.

Hätiin tuli eilen täysin yllättäen Rakkautta & Anarkiaa -festivaali, joka toi Kinopalatsin suurelle kankaalle Amerikan utopiasta tehdyn pitkän elokuvan. Asialla on ollut itse Spike Lee, mutta fokus tiukasti lavalla Byrnessä ja tämän bändissä.

Uskalias yritys. Elokuvateatterin penkkiin istahtaessa kun pyöri mielessä ja odotuksissa vertauskohteena Jonathan Demmen ohjaama Stop Making Sense (1984), joka taltioi Talking Headsin parhaassa vedossaan. Se on edelleen listallani kaikkien aikojen konserttileffa.

On siitä aikaa, ja Byrnekin lähenee 70 ikävuotta. Karismaa kuitenkin riittää täyttämään sekä pelkistetty estradi että koko intiimiltä näyttävä Broadwayn teatteri. Eläkkeelle siirtymiseen ei selvästikään ole syytä, eikä hänen musiikkinsa toisaalta sovi stadionluokan mahtipontisuuteen.

ELOKUVA EI IMAISSUT välittömästi mukaansa. Meininki kuitenkin parani samaa tahtia kuin bändi kasvoi lavalla. Metodi oli tavallaan sama kuin 35 vuotta aikaisemmin. Nyt kaikki muusikot vain olivat liikkeessä, kantoivat taikavälineitään lukuisia lyömäsoittimia myöten.

Aikamoinen temppu! Jopa niin, että Byrne yhtyettään esitellessä erikseen todisti, että esityksessä ei käytetty apuna playbackia. Uskottavahan se on, että jopa polyrytminen ”Born under Punches” syntyi silmiemme edessä luomutuotantona.

Paljasjalkaiset taikurit vetivät lopulta esiin kaniinin toisensa jälkeen. Intensiteetti kasvoi komeasti loppua kohden, niin että ”Burning Down the House” soi jo kovasti tulisessa tunnelmassa. Vaikka monikulttuurista ja suvaitsevaa Amerikkaahan tässä oltiin rakentamassa, siinäkö siis se utopia?

Esityksen jälkeen Byrne hyppäsi pyörän selkään ja polki Manhattanilla kotiin. Minä ryhdyin etsiskelemään internetistä, onko kevättalvella Broadwaylla vielä esityksiä – ja minulla rahaa ja rohkeutta moiseen matkailuun.