POLITIIKAN POLARISAATIOSTA on puhuttu pitkään ja paljon. Syystäkin, mutta välistä tuntuu, että kommentoinnissa on jäänyt levy päälle kiertämään samoja uria. Euroopan eri maiden vaaleista voisi kiinnittää huomiota toisenlaisiinkin signaaleihin.
Ajankohtaisin on suuri ja mahtava Saksa, jossa ainakin vaalikamppailun ja kannatusmittausten nojalla tuntuisi ääripäiden sijaan olevan keskustahakuisuus jälleen valttia. Alternativ für Deutschland ei etene, ja Die Linkellä on tekemistä jopa äänikynnyksen ylittämisessä.
Vanhat valtapuolueet kristillisdemokraatit ja sosiaalidemokraatit kilpailevat yhä kärkiasemista siitä, kumpi jatkaa uskottavimmin Angela Merkelin maltillista linjaa. SPD:n suosittu kansleriehdokas Olaf Scholz sijoittuu oikeisto–vasemmisto-akselilla keskemmälle kuin puolueensa noin yleensä.
KANSALLISPOPULISTISISSA piireissä nimetään vihreät usein ”ääripääksi”. Ilmastopolitiikka on kuitenkin useimmille puolueille jo valtavirtaa, vaikka toimenpidevaatimuksissa ja aikatauluissa on huomattavia eroja. Saksankin vihreissä ”realot” ovat jo aikaa sitten voittaneet ”fundit”.
Siitä sopii kyllä halkoa hiuksia, missä kulkee realismin ja fundamentalismin raja nykyisessä ilmastonmuutoksen vaiheessa. Saksan vihreiden kansleriehdokas Annalena Baerbock on joka tapauksessa kampanjoinut enemmän keskitien kulkijana kuin poliittisen laidan profiililla.
Pandemian poikkeusaika on palauttanut tarvetta vahvaan julkiseen valtaan, sen velvollisuuteen ja kykyyn hoitaa kriisiä. Markkinauskoistenkin katseet ja odotukset ovat kohdistuneet valtioon. Hädän hetkellä ei oikein ole muutakaan, mihin nojata.
Asetelma on saattanut auttaa perinteisiä valtionhoitajapuolueita, vaikka niillä tuskin on paluuta vanhoihin asemiinsa. Vaikka vihreät vielä keväällä näyttivät kamppailevan ykköspuolueen paikasta, vaalipäivän lähestyessä siitä kisasta on tullut entiseen tapaan kahden kauppa.
SOSIAALIDEMOKRATIAN hiipumista ehdittiin hämmästellä kymmenen vuotta, pidempäänkin. Siltä puuttui innostavaa kipinää ja uskottavia vastauksia, vaikka finanssi- ja eurokriisi tarjosivat ihmisille talouskurin kurjistavaa keppiä. Jäsen- ja kannattajakunta ikääntyivät vääjäämättä.
Niin ne tekevät edelleen, mutta puolueet ovat silti onnistuneet valtaamaan pääministerin paikan Ruotsissa (2014), Suomessa ja Tanskassa (2019), todennäköisesti Norjassakin (2021). Välimerellä on ollut menestystä Maltalla (2013), Portugalissa (2015) ja Espanjassa (2018). Sosiaalidemokraatti Saksan liittokanslerina olisi kuitenkin yleiseurooppalaiselta painoarvoltaan toista luokkaa.
Vielä joitakin vuosia sitten seurattiin radikaalin tai populistisen vasemmiston nousua, Kreikan Syrizaa ja Espanjan Podemosta. Mutta maltillinen Joe Biden päihitti Yhdysvalloissa Bernie Sandersin, ja Britanniassa Keir Starmer hakee Labourille uutta nousua selvästi keskemmältä kuin umpikujaan ajautunut edeltäjänsä Jeremy Corbyn.
SOSIAALIDEMOKRAATTISTEN puolueiden uusi tuleminen nojaa enemmän puoluekentän pirstoutumiseen kuin niiden oman kannatuksen kasvuun. Norjan työväenpuoluekin itse asiassa hävisi syyskuun parlamenttivaaleissa yhden paikan, siinä missä suurimmaksi voittajaksi nousi sikäläinen Keskustapuolue.
Poliittisen polarisaation aika on tuottanut selkeiden johtotähtien sijaan joukon keskisuuria puolueita, jolloin kysyntää on kärjistäjien sijaan koalitioiden rakentajille. Siinä on pragmaattisen sosiaalidemokratian sauma. Blokkipolitiikan perään ei kannata haikailla sen enempää vasemmalla kuin oikeallakaan.