Sosiaalidemokraatit tarvitsevat hallituskumppaneita yli blokkirajojen

RUOTSIN SOSIAALIDEMOKRAATIT hurrasivat yksimielisinä uudeksi johtajakseen Magdalena Anderssonin, jonka katsotaan tulevan liikkeen oikealta siiveltä. Samanaikaisesti puolueen vasemmistoaatetta vaalii ja kehittää huomattava järjestäytynyt fraktio ”Reformisterna”. Samasta suunnasta sosiaalidemokraattien kannatusta nakertaa myötätuulessa oleva Vasemmistopuolue Nooshi Dadgostarin johdolla.

Anderssonilla on siis joukkojen kokoamista kohti ensi syksyn parlamenttivaaleja, mutta samalla tulisi yhteistyökykyä vaalia myös oikealle. Sosiaalidemokraattien suuri taktinen saavutus tällä vaalikaudella on ollut porvariallianssin hajottaminen, kun Keskusta ja Liberaalit ovat tukeneet heidän johtamaansa hallitusta. Eikä mikään viittaa siihen, että punavihreä kannatus yksin riittäisi valtaan seuraavien vaalien jälkeenkään.

Paljon on siis auki vaalivuoden ja -kampanjan kynnyksellä. Alkaen perinteisestä jännitysmomentista, selviävätkö kaikki nykyisen parlamentin puolueet yli neljän prosentin äänikynnyksen. Blokkirajan oikealla puolella on välistä tuntunut siltä, kuin Liberaalit tekisivät parhaansa tuhotakseen kannattajiensa luottamuksen. Vaikeampaa on selittää, miksi Ympäristöpuolueen suosio hupenee keskellä ilmastokriisiä.

Ruotsidemokraatit pysyvät hallituspeliä mutkistavana jokerikorttina. Uusi konservatiivinen blokki Kokoomuspuolueen johdolla ja Kristillisdemokraattien kanssa tuskin sekään haaveilee enemmistöstä parlamentissa. Jättääkö ja nostaako asetelma jälleen Keskustan kuninkaan- tai paremminkin pääministerintekijän asemaan?

KUTEN SUOMESSA NYT ja kenties jatkossakin, vaikka täällä kynnys hallita Perussuomalaisten tuella lienee matalampi kuin naapurissa Ruotsidemokraattien. Samoin sinipunan synnylle on historiallisesti ja periaatteellisesti paremmat edellytykset kuin Ruotsissa, vaikka se vaihtoehto on ollut vastatuulessa Kataisen–Urpilaisen/Stubbin–Rinteen hallituksista lähtien.

Sanna Marin korosti Helsingin Sanomien (6.11.) talousasioihin keskittyneessä haastattelussa pragmaattisuuttaan asiakysymyksissä, vaikka muuten vannoi oman aatemaailmansa ja SDP:n vasemmistolaisuutta. Vaalituloksen pohjalta voidaan Suomelle perinteiseen tyyliin sitten neuvotella ja katsoa (vaikka Kokoomuksenkin kanssa), ”mitkä asiat yhdistävät ja erottavat”.

Kommentaattorit ja spekulantit ovat tarttuneet täkyyn ja pohtivat, onko kyseessä signaali sinipunan suuntaan vai säikäytys kohti Keskustaa. Niin tai näin, henkilökysymyksiin ei Suomen poliittisessa järjestelmässä ole varaa kaataa yhtäkään varteenotettavaa hallitusvaihtoehtoa. Sen sopisi oikeisto-oppositionkin muistaa, kun pääministeriin kohdistettu arvostelu on väliin karannut pahasti laukalle.

Ruotsiin ja miksei Saksaankin verrattuna Marin käy sosiaalidemokraattisena johtajana kohti seuraavia vaaleja eri tulokulmasta. Hänen tehtävänsä on vakuuttaa yhteistyökykyään oikealle vasemmistolaisuudestaan huolimatta, siinä missä Anderssonin haaste on korostaa omaa aatteellisuuttaan ja pitää myös vasemmisto rattailla.

Molemmilla on edessään vaikea tehtävä, mutta mahdoton se ei ole kummallekaan. Ruotsin tulevat parlamenttivaalit ovat joka tapauksessa myös Suomen näkökulmasta poikkeuksellisen kiinnostavat, kunhan nykyinen hallitusviisikko pitää omat rivinsä jotenkin suorassa kevääseen 2023 asti.