”HILLOTOLPPA ON HUHTIKUUSSA”, Timo Soini määritteli lokakuussa 2014 plokissaan tarkoittaen seuraavan kevään eduskuntavaaleja. Politiikalle uusi käsite oli peräisin ravipiireistä, joissa sillä kuulemma viitataan maaliviivan reunassa olevaan paaluun. Ken sinne kärjessä ehtii, sitä odottavat niin palkintosijat kuin palkintorahatkin.

”Silloin veri punnitaan”, Soini ennusteli. Perussuomalaiset nousi vahvalla loppukirillään vaaleissa kakkoseksi ja pääsi kolmanneksi pyöräksi Juha Sipilän muodostamaan porvarihallitukseen. Soinin omassa jaakopinpainissa oli kultainen reunus: ryhtyäkö valtiovarainministeriksi vai ulkoministeriksi.

Teinipojasta asti politiikassa pyörinyt 53-vuotias mies oli antanut perustamalleen puolueelle kaikkensa ja hilannut sen menestykseen. Saavutetulla hillotolpalla hän asetti viimein henkilökohtaisen viehtymyksen etusijalle. Olihan muutenkin koittamassa aika jättää Perussuomalaisten vetäminen muiden hommaksi.

UUSIMMISSA MUISTELMISSAAN Yhden miehen enemmistö Soini avaa tyylilleen tyypillisesti valintatilannetta, jossa hän katsoi itseään syvälle silmiin ja sieluun: ”Kyse oli puolueesta, isänmaasta ja minusta.” Ei ole yllättävää, mitä mies mieli, sillä ”valtiovarainministerinä työni olisi ollut päivittäistä pyristelyä pakkopaidassa”.

Hämmentävän kiinnostava sen sijaan on ratkaisun toinen peruste. Soini kertoo nyt, että hänen mielessään oli ”myös perussuomalainen kaksari: ulko- ja puolustusministeri samasta puolueesta oli mahdollisuus ajaa Suomea lähemmäksi läntistä arvo- ja puolustusyhteisöä”. Siis lähemmäs mitä ja pois mistä?

Suomenhan on yleensä vakuuteltu samastuvan Euroopan unionin arvoyhteisöön, sen liberaalia demokratiaa määrittävien peruskivien muodossa. Soinille taas EU on ollut lähinnä rakas inhokki, jolle riittäisi toimia vapaakauppa-alueena. Ministerinä hän sanoo lähettäneensä EU-kokouksiin usein tuuraajakseen valtiosihteeri Samuli Virtasen.

NATOon taas Soinilla ei omien sanojensa mukaan ollut puolustusministeri Jussi Niinistön kanssa ”erityistä hinkua”, mutta ”se mahdollisuus pitää olla todellisena vaihtoehtona olemassa”. Poikkeaako tämä jotenkin Suomen jo vakiintuneesta linjasta, jossa NATO-optiolla on oma enemmän tai vähemmän painava sijansa?

SOINILLE MIELEISTÄ LÄNTISTÄ yhteisöä lienee etsittävä kauempaa, anglosaksisesta maailmasta. ”Transatlanttisten suhteiden tiivistäminen oli lempilapseni monella tavalla”, hän kirjoittaa ja korostaa yhteyksiään USA:n republikaaneihin: ”etenkin pitkäaikainen yhteistyöni konservatiivisen ajatushautomon Heritage-Centerin kanssa osoittautui hyödylliseksi”.

Ehkä näin, kun Donald J. Trumpin hallinto ryhtyi vuonna 2017 hoitamaan asioita. Mutta arvoyhteisönä Yhdysvallat oli ollut jo vuosia sisäisesti riekaleina, ja kuilu Eurooppaan vain kasvoi uuden presidentin aikana.

Samoin kävi Britannian kanssa. Brexitiä Soini kuvaa kommentoineensa viran puolesta Suomen virallisen linjan mukaisesti mutta nauruaan pidätellen. Europarlamentaarikkona hän oli pyörinyt lähinnä brexiteerien kanssa. Nigel Faragea Soini ylistää yhä yli muiden, mutta mainitsee myös Boris Johnsonin ystävänään. Brittinä hän olisi ”silmää räpäyttämättä äänestänyt brexitin puolesta”.

Tässäkö siis se arvoyhteisö, johon ulkoministeri Soini halusi Suomea lähentää? Pohjoismaista sen enempää kuin muusta Euroopasta hän ei kirjoita juuri mitään. Perussuomalaisissahan oli (ja on) niitäkin, joille tavoiteltava viiteryhmä löytyy lähinnä Puolan ja Unkarin suunnalta.

PRIORITEETTEJAAN ERITELLESSÄ Soini katsoo, että ”ero edeltäjääni Erkki Tuomiojaan oli selvä muttei vallankumouksellinen”. Kyse taisi olla lähinnä Yhdysvalloista, sillä agendan muut kohdat ovat varmasti yhtä lähellä Tuomiojan sydäntä: ”Itämeren alueen vakaus, arktiset alueet, Suomen ja Ruotsin yhteistyö, transatlanttinen suhde sekä rauhanvälitys”.

Niin tai näin, Soinin on tulkittu hoitaneen kaiken kaikkiaan ulkoministerin tehtävät hyvin, jos kohta Kanadassa olisi voinut jättää osallistumatta iltavigiliaan elämän puolesta eli aborttia vastaan. Virkamatkalla on vaikea poseerata yksityishenkilönä ja edustaa toisia arvoja kuin maansa virallinen linja.

Mitään erityisen perussuomalaista ei Soinin ulkoministerikauden asialistasta erotu. Suhtautumisen Euroopan unioniin hän ei antanut hillotolppaansa pilata: ”Kahta kertaa ei kannata ottaa samasta asiasta luotia puolueen otsaan, semminkin kun Suomi ei käytännössä yksin pysty estämään tukipaketteja.”

Reki oli kolannut varsan, eikä kyse ollut Jussi Halla-ahosta ja tämän tukijoista, kuten Soini aikanaan ennusti, vaan hänestä itsestään. Vuonna 2014 oli äänessä vielä puoluepukari, kirjan nimeä myöten Peruspomo, kun taas Yhden miehen enemmistö osoittaa arvostuksen janoa ja todistelee Soinin mitat täyttäväksi ulkoministeriksi, melkeinpä valtiomieheksi.