”PAHA UNI ON NYT TÄÄLLÄ”, emeritusprofessori Tuomo Martikainen kommentoi lokakuussa 2008 kuntavaalien tulosta, jota hän piti oikeistopopulismin läpimurtona. Perussuomalaiset nosti kannatuksensa yli viiteen prosenttiin ja nelinkertaisti valtuutettujensa määrän. Timo Soini sai Espoossa yli 8 000 ja Jussi Halla-aho Helsingissä lähes 3 000 ääntä.

Ei se ollut uni, hyvä tai paha. Jos joku oletti kansakunnan kohta heräävän hetkellisestä häiriötilasta, niin odottavan ajasta tuli pitkä. Eduskuntavaalien jytkyputki seuraavalla vuosikymmenellä osoitti, että ilmiö oli tullut jäädäkseen.

Oppineet ovat sittemmin kiistelleet, millä laatusanoilla Perussuomalaisia tulisi luokitella. Sillä on väliä niin vertailevien analyysien kuin mielikuvien kannalta, luonnehditaanko puoluetta radikaali- tai äärioikeistoksi, vai tyydytäänkö puhumaan väljemmin esimerkiksi kansallispopulismista.

”PERUSSUOMALAISTEN kannatus on osoittautunut niin laajaksi ja pitkäaikaiseksi, ettei se enää selity vaalikausikohtaisilla hallitus–oppositio-asetelmilla ja kannatusheilahteluilla”, Markku Jokisipilä arvioi tuoreessa kirjassaan. Tarkkaan ottaen tuota teesiä ei ole vielä kunnolla testattu.

Itse asiassa Perussuomalaiset osoittautui hyvin herkäksi heilahduksille, kun se vuonna 2015 meni mukaan hallitukseen. Kannatus puolittui muutamassa kuukaudessa, ja kuntavaaleissa se oli kirkkaasti suurin häviäjä. Kesällä 2017 hajosi sitten, jos ei koko puolue, niin sen eduskuntaryhmä.

Soini ja kumppanit jäivät ministereiksi ilman joukkoja ja pyyhkiytyivät seuraavissa vaaleissa poliittiselta kartalta. Kolmannen jytkyn Halla-ahon Perussuomalaiset saavutti jälleen oppositiosta käsin.

POPULISTIPUOLUEEN käytinvoimana on kanavoida osattomuutta tuntevan kansan ääni eliittejä vastaan. Soini oli siinä taitava suhteellisen lavealla teemavalikoimalla. Halla-aho puolestaan ei peitellyt, että hän näki Perussuomalaiset viime kädessä yhden asian liikkeenä.

”Jos Suomessa olisi Ruotsin kokoomus ja Tanskan demarit, persuja ei tarvittaisi”, Mestari twiittasi toukokuussa 2021 viitaten skandinaavien suomalaisia veljespuolueitaan tiukempiin asenteisiin maahanmuuttoon.

Yhtälö on osin jo toteutunut Tanskassa, jossa populistinen kansanpuolue ylsi syksyn paikallisvaaleissa enää neljän prosentin kannatukseen. Sen kyljestä lohjennut jyrkemmän profiilin Nye Borgerlige pysyi niukasti takana. Vastaava pirstaloituminen ei ole harvinaista muuallakaan eurooppalaisessa oikeistossa.

Kestäisikö Perussuomalaisten sisäinen koheesio ja ulkoinen kannatus hallitusvastuuta, jos Riikka Purra pääsisi sitä jakamaan? Kymmenen vuotta ison jytkyn jälkeen se on yhä avoin kysymys.

 

Julkaistu Demokraatissa 23/23.12.2021