SUOMI ON YLPEÄ kansanvaltaisesta historiastaan. Naisten äänioikeus vuodelta 1906 on kansainvälinen merkkipaalu. Rintaa röyhistää myös se, että Suomi oli ainoa ensimmäisestä maailmansodasta itsenäistynyt valtio, jossa demokraattinen järjestelmä kesti katkeamatta läpi 1900-luvun kuohujen.

Menestyksen varjopuolella kaikki käytännöt tuskin täyttivät demokratian oppikirjojen määritelmiä. Kymmenet tuhannet olivat sisällissodan jälkeen vailla kansalaisluottamusta ja poliittisia oikeuksia. Kansanedustajia passitettiin vankilaan niin 1923–1924 kuin 1941–1942.

Lapuanliikkeen terrori leimahti hetken, mutta sen seurauksena kaikki kommunismilta haiskahtava toiminta oli kriminalisoitu vuoteen 1944 asti. Demokratian itsepuolustuksen nimissä yritettiin oikeaakin laitaa hillitä hallinnollisin keinoin.

Toisin kuin Manner-Euroopassa, Suomen tie kulki kuitenkin kohti parlamentaarisen kansanvallan vakiintumista. Äänestysaktiivisuudessa lyötiin 1930-luvun loppua kohden uusia ennätyksiä: kunnallisvaaleissa 48 prosenttia, presidentinvaaleissa 58 prosenttia ja eduskuntavaaleissa 67.

SODANJÄLKEISIÄ vuosikymmeniä voi nostalgisesti pitää edustuksellisen demokratian kulta-aikana. Suuret joukkopuolueet olivat laajoja kansanliikkeitä eri elämänalueille ulottuvine järjestöineen. Äänestysintoa riitti kaikkiin vaaleihin.

Toisaalta hallitukset jäivät lyhytikäisiksi, ja muutamat suuretkin puolueet viettivät vuosia valtapoliittisessa paitsiossa, kuten SKDL 1948–1966, SDP 1959–1966 ja Kokoomus 1966–1987. Pääsääntöisesti samat puolueet miehittivät hallituksen vaaleista riippumatta.

Presidentti Urho Kekkonen hajotti 1970-luvulla eduskunnan kahdesti ja valitutti itsensä kerran jatkoon poikkeuslailla, toisen pääpuolueiden yhteisehdokkaana. Tässä ruoskaparlamentarismissa SDP:n ja Keskustapuolueen punamulta kuitenkin säilyi hallitusten runkona.

Äänestysaktiivisuus pyöri 80 prosentissa, mutta harvat kriittiset äänet mutisivat vaihtoehdottomasta demokratiasta. Myöhemmin tuota aikaa on muistettu ylipolitisoituneena, jopa pimeänä vuosikymmenenä.

LIBERAALIN DEMOKRATIAN kriisiä on murehdittu jo pitkään. Suomessakin kipuillaan niin puolueiden kutistuvia jäsenmääriä kuin alhaista äänestysaktiivisuutta. Kuntavaaleissa osallistuminen romahti 55 prosenttiin, ja aluevaaleissa on vaarana vajota vielä tuon pohjakosketuksen alle.

Edustuksellisen demokratian toteutumisessa on ongelmansa, mutta niin niitä on ollut koko yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden yli satavuotisen historia ajan. Nykyistä tilannetta ei auta menneisyyden haikailu, saati maalailu ruusuisessa hohteessa. Poliittinen järjestelmä elää ajassa.

Väliin voisi vaikkapa iloita siitä, että nykyään vaalitulokset ovat todella heijastuneet hallitusratkaisuihin. Eikä parjattu äänestysprosenttikaan ole missään vapaassa pudotuksessa, vaan se on pysynyt eduskuntavaaleissa 68–72 prosentin haarukassa koko kylmän sodan jälkeisen ajan.

Parantamisen varaa on, mutta kyllä tuonkin mandaatin varassa kehtaa maata hallita.

 

Julkaistu Demokraattissa 2/27.1.2022