HOLLANTILAISILLA OLI huhtikuussa mahdollisuus harjoittaa suoraa demokratiaa kansanäänestyksen muodossa. Kansalaiset pääsivät ilmaisemaan mielipiteensä siitä, hyväksyvätkö he vuoden 2016 alussa jo voimaan tulleen assosiaatiosopimuksen Euroopan unionin ja Ukrainan välillä.
Eivät hyväksyneet. Tai ainakin vastaan panivat yli 60 prosenttia heistä, jotka vaivautuivat asiassa äänestämään asti. Enemmistöstä ei oikein voi puhua, sillä vain 32 prosenttia äänioikeutetuista osallistui tähän demokratian juhlaan.
Mitä tällaisella kansanäänestyksellä tekee, hollantilainen kollega René Cuperus tuskaili, kun tapasin hänet kohta vaalin jälkeen. Analyysissään Social Europe Journalissa hän luonnehti tapahtunutta jälleen yhdeksi kapinaksi establismenttia ja eliittejä vastaan, jotka ovat riivanneet eurooppalaista politiikkaa maassa kuin maassa.
Länteen orientoituneet ukrainalaiset saivat siis maksaa hintaa turhautumisesta, jota globalisaation ja integraation häviäjiksi itsensä kokevat hollantilaiset tuntevat. – Siis hollantilaiset, jotka 1600-luvulta lähtien ovat olleet kansainvälisen kaupan mestareita.
Murjaisin lohdutukseksi, että Suomen historiassa on ollut vain kaksi riittävän painavaa asiaa, jotka on alistettu kansanäänestyksellä ratkaistavaksi: EU:n jäsenyys ja viinan vapaus. Näin jälkikäteen arvioiden myös talous- ja rahaliitto EMUsta olisi kannattanut äänestää, niin yhteisvaluutan legitimiteetistä olisi nyt vaikeuksien keskellä vähemmän kiistaa.
SUOMALAISESSA KESKUSTELUSSA tuntuu vallitsevan aika tavalla annettuna yksimielisyys siitä, että NATOon liittyminen suurena strategisena linjavalintana edellyttäisi myös kansanäänestystä. En ole aivan varma, onko tuo kanta loppuun asti harkittu, vai paremminkin puolueilta ja presidenttiehdokkailta pään pistämistä pensaaseen vaikeassa arkaluontoisessa asiassa.
Liittymistä puuhattaisiin ”todennäköisesti kireässä kansainvälisessä tilanteessa” ja ”poliittinen prosessi vaatisi Suomessa useita kuukausia”, kuten viime viikkoina paljon kommentoitu Arvio Suomen mahdollisen Nato-jäsenyyden vaikutuksista pohdiskelee (s. 51–52). Venäjä painaisi haukkana päälle, ennen kuin hallitus olisi neuvotellut, eduskunta hyväksynyt, kansa äänestänyt ja presidentti vahvistanut liittymissopimuksen.
Ja mistä äänestettäisiin, ja missä vaiheessa, jäsenyyden hakemisesta vai valmiiksi neuvotellusta sopimuksesta? Entä mihin asti kansanäänestys velvoittaisi, jos turvallisuusympäristö vaatisi uutta linjausta tilanteessa, jossa ei ole aikaa tai mahdollisuutta vastaavaan prosessiin?
No, kaikkia kehityskulkuja ei voi skenaarioilla ennakoida, ja valtakunta kykenee kyllä ratkaisuihin kussakin ajassa ja olosuhteissa. Ja voisihan kansanäänestyksiin suhtautua Suomessakin hiukan vähemmän juhlavasti, jos nyt ei aivan Hollannin niin esimerkiksi naapurimme Ruotsin malliin.
Ruotsalaisethan sanoivat vuoden 1955 kansanäänestyksessä yksiselitteisin numeroin (83 prosenttia äänestäneistä) ”ei” oikeanpuoliselle liikenteelle, johon sitten 1967 kuitenkin siirryttiin. Vuonna 1980 taas päätettiin luopua ydinvoimasta, mutta sitä siirtymäaikaa on nyt kestänyt jo 36 vuotta eikä loppua näy…
Julkaistu Kalevi Sorsa -säätiön blogissa 12.5.2016