VIIME VIIKKOJEN kummallisuuksiin kuuluu se, että Venäjä on vaatinut Yhdysvalloilta, NATOlta ja nyt Euroopan mailta erikseenkin ”turvatakuita”. Siis niiltä, jotka kokee vihollisikseen tai potentiaaliseksi uhaksi.
Yleensä kai turvaa haetaan ystäviltä ja liittolaisilta: tulettehan varmasti apuun, jos tässä joudutaan akuuttiin pulaan. Yksi Donald Trumpin saavutuksista oli herättää epäilystä siitä, miten Yhdysvallat soveltaisi NATOn 5. artiklaa, jos hyvä kollegansa Putin päättäisi pullistella esimerkiksi Baltiassa.
Hyökkäämättömyyssopimuksiahan on toki solmittu vihollismaidenkin kesken – ja sitten rikottu niitä tilanteen mukaan, syystä tai toisesta. Siitähän on Suomellakin kokemuksia marraskuulta 1939, jos kohta Neuvostoliitto kohteliaasti sanoi silloin sopimuksen irti ennen sotatoimien aloittamista.
EUROOPAN UNIONIN Lissabonin sopimuksessa on tunnettu solidaarisuuslauseke 42.7, joka velvoittaa antamaan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle jäsenvaltiolle apua ”kaikin käytettävissä olevin keinoin”. Mutta mitä mahtaa kullakin olla tiukan paikan tullen käytettävissä?
Presidentti Sauli Niinistö on pitkään kysellyt muilta EU-mailta, mitä ne tällä sitoumuksellaan käytännössä ymmärtävät. Käteen on jäänyt kovin vähän konkreettista.
Toisaalta voidaan kysyä, onko Suomikaan ilmaissut selvästi, mihin se olisi valmis vaikkapa Viron ja Venäjän välisessä konfliktissa. Rinteen/Marinin hallitusohjelmaankin on kirjattu, että ”Suomi ei salli alueensa käyttämistä vihamielisiin tarkoituksiin muita valtioita vastaan”.
Ruotsin yksipuolinen solidaarisuusjulistus on puolestaan periaatteellisen pollea mutta muuten hämärä: Toimettomaksi ei jäädä, jos joku toinen EU- tai pohjoismaa joutuu ahdinkoon. Mitä Ruotsi sitten tekisi, sen sanotaan riippuvan tilanteesta ja olosuhteista.
HELSINGIN SANOMIEN pääkirjoituksen otsikosta luen, että EU-komission puheenjohtaa Ursula von der Leyen antoi vierailulla käydessään ”poliittiset turvatakuut”. EU-mailta tulee apua, ”jos peli menee kovemmaksi ja Suomi joutuisi uhatuksi”.
Tämä vastannee suurin piirtein sitä turvallisuuspoliittista aspektia, jota suomalaiset 1990-luvulla hakivat päättäessään hakeutua unionin jäseneksi. Sotilaalliset turvatakuut olivat silloin tarjolla vain NATOsta, eikä asetelma ole tältä osin muuttunut.