VENÄJÄ ON AJANUT politiikallaan Euroopan, ellei maailmanrauhan kuilun partaalle. Kaikkialla kysellään, onko sotavoimien liikuttelu bluffia vai ei, kuka uskaltaa kovien puheiden keskellä katsoa kenenkin kortit. Onko kunniallista tapaa kääntyä?
Euroopassa seurataan herkällä silmällä ja korvalla jokaista sivulausettakin, joka voisi vihjata suurten sopimiseen pienten kustannuksella. Läntisellä yhteisöllä ei ole varaa tällaisiin Venäjän ajamiin diileihin. Kylmää ajatella, että Washingtonissa voisi olla Donald Trump niitä tekemässä.
Maailma oli kaksinapaisempi kuin nyt 60 vuotta sitten, kun supervallat olivat törmäyskurssilla Kuuban kriisissä, aina ydinsotauhkaan asti. Mutta liittolaissolidaarisuudella oli silloinkin merkityksensä, ja perääntymiseen sisältyi sekä julkisia että salaisia myönnytyksiä.
Nikita Hruštšov veti ohjuslaivansa takaisin, kun J. F. Kennedy lupasi olla valtaamatta Fidel Castron Kuubaa. Ja Yhdysvallat ohjuksensa NATO-maa Turkista, mutta sitä ei Neuvostoliitto saanut maailmalle kertoa. Kasvoja piti säästää molemmin puolin.
ALEKSANDR FURSENKON & Timothy Naftalin mukaan (”One Hell of a Gamble”. Khrushchev, Castro, and Kennedy, 1958–1964, 1997) Hruštšov katsoi oikeutetuksi puolustaa Kuubaa ydinaseilla, kun Yhdysvallatkin alkoi suojata niillä liittolaisiaan. Kesällä 1962 Turkkiin sijoitetut keskimatkan Jupiterit sojottivat kohti Moskovaa. Nyt saisivat Washingtonissa tuta, miltä se tuntui.
Kennedy halusi kriisiin poliittisen eikä sotilaallisen ratkaisun. Sen avaamiseksi hän pohti jo varhain Yhdysvaltain ohjuksien uhraamista Turkista, jos Neuvostoliitto luopuisi tuomasta omiaan Kuubaan.
Mutta: ”No US leader would want a public deal that might undermine NATO confidence.” Presidentin esikunnassa arvioitiin, että ”the cost to NATO of an immediate acceptance of the deal was too high”. Jopa Robert Kennedy epäili: ”I just don’t see how we can ask the Turks to give up their defense.”
Velipoika sai kuitenkin mennä esittämään diiliä Neuvostoliiton Washingtonin-lähettiläälle. Anatoly Dobryninin viesti saapui Moskovaan kesken kokouksen, jossa oltiin jo tyytymässä tilanteen laukaisemiseen, kunhan Yhdysvallat vakuuttaisi julkisesti jättävänsä Kuuban rauhaan.
MYÖNNYTYS TURKIN rintamalla oli siten ekstraa, mutta sillä ei sopinut elämöidä. ”The greatest difficulty for the president is the public discussion of the issue of Turkey”, Bobby selitti luvaten ohjusten vetämistä pois 4–5 kuukauden kuluessa. ”If such a decision were announced now, it would serously tear apart NATO.”
Hruštšov löi diilin saman tien kiinni. Hän ei kertonut siitä edes Castrolle eikä käyttänyt saavutusta puolustuksekseen neuvostojohdossa herännyttä kritiikkiä vastaan. ”It was not necessary to act like the czarist officer who farted at the ball and then shot himself”, Nikita kehuskeli pistämättömään tyyliinsä pään pitämistä kylmänä keskellä kuumaa kriisiä.
Maailmalla toki liikkui huhuja, jotka Turkki halusi Yhdysvaltojen dementoivan. Washingtonissa keksittiin panna puheet USA:n YK-lähettilään Adlai Stevensonin piikkiin. ”The myth was designed to remove any doubt that the much tougher JFK, of course, would ever have condoned trading away the security of an ally to resolve the Cuban problem.”