NEUVOSTO-VENÄJÄ OLI bolševikkien vallankumouksen jälkeen pitkään hylkiövaltio, jonka kanssa ”kansainvälinen yhteisö” ei halunnut olla tekemisissä, ainakaan virallisesti. Suursodassa hävinnyt ja Versailles’n rauhassa nöyryytetty Saksa oli osin poikkeus, mutta esimerkiksi Yhdysvallat solmi diplomaattisuhteet Neuvostoliiton kanssa vasta vuonna 1933.
Natsi-Saksan nousu avasi Neuvostoliitolle tilaa kansainvälisessä politiikassa potentiaalisena kumppanina, vaikka epäluulot sitä kohtaan pesivät länsimaisissa demokratioissa syvällä. Ja syystä, kuten Stalinin ja Hitlerin elokuussa 1939 solmima etupiiripakti seurauksineen todisti.
Mikään ei kuitenkaan yhdistä niin kuin yhteinen vihollinen. Saksan sotakone ei ollut lyötävissä ilman puna-armeijan uhreja ja panosta, mikä nosti Stalinin maailmanpolitiikan keskiöön. Sen symbolinen kulminaatiopiste koettiin helmikuussa 1945, kun Churchill ja Roosevelt tekivät maailmansodan loppusuoralla vaivalloisen matkan Krimin Jaltalle.
STALIN EI ONNISTUNUT säilyttämään saavuttamaansa arvostusta läntisten suurvaltojen rinnalla. Kylmän sodan asetelmassa hän sulkeutui lujittamaan johtamaansa kommunistista valtapiiriä, joka oli 30 vuodessa laajentunut vanhan Venäjän imperiumin mittoihin ja ylikin.
Sisällissodassa 1918–1922 oli koottu reuna-alueet Venäjän ytimen ympärille, ja 1939–1941 liitettiin mukaan Baltian maat, itäinen Puola ja Bessarabia. Voittoisan puna-armeijan siivellä tehtiin maailmansodan jälkipeleissä itäisen Keski-Euroopan maista lojaaleja satelliitteja.
Kommunistien voitto Kiinassa kruunasi kuvion niin, että lähes koko Euraasian valtava maamassa maalattiin kartalla punaiseksi. Historiatietoisen Stalinin on tosin väitetty huomauttaneen, että Napoleonin kukistanut Aleksanteri I pääsi aikanaan Pariisiin asti.
Venäjä oli ollut ohittamaton tekijä Wienin kongressissa 1815 ja aloitteellinen sen synnyttymässä Pyhässä Allianssissa, Euroopan uudessa turvallisuusjärjestyksessä. Tällaiseen asemaan ei Stalin koskaan yltänyt, vaan joutui hallitsemaan omiaankin terrorin keinoin.
VALLANKUMOUKSEN JA kommunismin levittäminen jatkui niin sanotussa kolmannessa maailmassa, mutta suurvaltasuhteissa Stalinin seuraajien päällimmäinen pyrkimyksenä oli saavuttaa tunnustettu tasavertaisuus. Varustelu ja voima olivat sen välineitä, ei vähiten ydinaseilla määritelty kauhun tasapaino.
Muodollinen huipentuma saavutettiin Helsingissä 1975, kun alunperin Neuvostoliiton ehdotus eurooppalaisesta turvallisuuskonferenssista oli jalostunut myös länsivaltojen hyväksymään muotoon, Yhdysvaltoja ja Kanadaa myöten. Hylkiövaltiosta oli tullut yksi kansainvälisen diplomatian kulmakivistä.
Sitä asemaa ei kestänyt kauan, kun Yhdysvaltain presidentti jo leimasi muun muassa Afganistaniin hyökännyttä Neuvostoliittoa pahan valtakunnaksi. Tasavertaisuudesta ei ollut enää jälkeäkään, kun kommunistinen imperiumi luhistui sisältäpäin omaan ideologiseen ja taloudelliseen mahdottomuuteensa.
UUTTA VAPAATA VENÄJÄÄ haluttiin integroida kansainväliseen järjestelmään ETYKin periaatteissa hahmotellulta arvopohjalta. Boris Jeltsinin presidenttikaudella Venäjällä näytti välillä olevan siihen halua, muttei kykyä. Entinen supervalta syöksyi sekasorrosta toiseen.
Vladimir Putinin aikana on sitten voittanut näkemys Neuvostoliiton hajoamisesta 1900-luvun suurimpana geopoliittisena katastrofina ja pyrkimys sen paikkaamiseen. Järjestystä on luotu tutun autoritaarisin keinoin, sisäisen demokratiakehityksen tukahduttamisella ja sotilaallisen voiman kasvattamisella.
Ukrainassa ja sitä myöten koko Euroopassa koetaan nyt valitun tien seurauksia. Putin on pakottanut näin kansainvälisen yhteisön ottamaan Venäjä huomioon, mutta arvostusta hänen on turha odottaa voimapolitiikallaan voittavan. Päinvastoin, Putin on palauttanut Venäjän hylkiövaltioksi.