VIIME AIKOINA ON kuultu huokauksia, joiden mukaan Suomen olisi pitänyt liittyä NATOon 1990-luvulla, kun mahdollisuuksien ikkuna oli auki. Heikko Venäjä olisi sopeutunut tapahtuneeseen tosiasiaan siinä missä naapurinsa jäsenyyteen Euroopan unionissakin.

Parhaassa tapauksessa NATO-Suomen suhde itään olisi mutkaton kuin toisella pohjoisen rajamaalla Norjalla. Huonoimmillaan kärsittäisiin samankaltaisista jännitteistä kuin Baltian maissa, mutta niitäkin kyettäisiin hallitsemaan hyvällä diplomatialla, suuren liittokunnan suojissa.

Ajatuskulku istuu sotilaallisen liittoutumisen kannattajiin, mutta ei se ole vieras niillekään, jotka epäröivät puolesta ja vastaan. Monille EU-Suomen ”luonnollinen” paikka olisi NATOssa, mutta nyky-Venäjän vierestä sinne on vaikea päästä lisäämättä turvallisuusriskejä.

Menneen harmittelu on tosin turhaa, sillä poliittisia ratkaisuja tehdään ajassa. Muutkin seikat olisivat saattaneet mennä toisin. Kuten Suomen kansanäänestys 1994, jos siinä olisi samalla kysytty sotilaallisesta liittoutumisesta.

OLIN LUENTOSALISSA kuuntelemassa, kun Yhdysvaltain turvallisuuspolitiikan suuruus Zbigniew Brzezinski vieraili 1990-luvun puolivälissä Oxfordissa. Hän kertoi koonneensa joukon raharikkaita ryhmäksi, jonka missiona oli estää Ukrainan luisu takaisin Venäjän huomaan.

Paikallisen pubin jälkipeleissä naureskelin opiskelukavereiden kanssa, että nimeltä mainitut multimiljardöörit voisivat esimerkiksi ostaa Ukrainan.

Vakavammin kyse oli 50-miljoonaisen kansakunnan vahvistamisesta ja integroimisesta osaksi Keski-Eurooppaa, sen taloudellisia ja poliittisia rakenteita. Tämän päivän näkökulmasta hanke näyttäytyy hukatulta mahdollisuudelta, joita historiassa riittää spekuloitavaksi.

KRIMIN VALTAUKSEN aikoihin vuonna 2014 Brzezinski herätti kansainvälistä huomiota ehdottamalla ”Suomen mallia” ratkaisuksi Ukrainan ja Venäjän suhteisiin. Rinnastus ei suomalaisia ilahduttanut, yhtä vähän kuin etupiiriajattelu tai suomettumisen varjo tänä päivänä.

Kansallisen konsensuksen mukaan NATOn oven on oltava auki, vaikka siitä ei astuttaisi sisään. Eri käsitykset alkavat pohdinnasta, kumpi painaa enemmän: vaara sotkeutumisesta konflikteihin, joista Suomi muuten voisi pysyä erossa, vai turva siitä, että hädän hetkellä apuna olisi mahtava sotilasliitto.

Ukrainan konflikti muokkaa väistämättä dilemman puntarointia. Suomen sija Euroopan unionin rintamassa on selvä, mutta millaiseen koetukseen EU:n, NATOn ja USA:n keskinäinen solidaarisuus joutuu, se on paljolti Venäjän käsissä.

 

Julkaistu Demokraatissa 4/3.3.2022