Soitellen sotaan 1939 ja 2022

Ukrainan sodan yhteydessä on tehty runsaasti historiallisia rinnastuksia. Analogiat talvisodan alkuvaiheen ja Venäjän tuoreen hyökkäyksen välillä ovat hämmentävän suoria ja osuvia.

KREMLIN KATARIINAN SALISSA juhlistettiin 21. joulukuuta 1939 Josif Stalinin 60-vuotispäivää. Tarjolla oli yltäkylläisesti ruokaa ja juomaa, musiikkiesityksiä ja tanssiakin. Nostettiin maljoja neuvostopiloteille, niin tykki- ja panssarimiehille ja laivastolle, ja toki myös työläisille ja talonpojille. Juopuneet jatkot Pyhän Yrjön salin puolella kestivät aamukahdeksaan.

Päivänsankaria ylistettiin kaikin kuviteltavissa olevin kumarruksin ja sanakääntein, oli ylistetty jo monta päivää sanomalehdissä ja radiolähetyksissä. Stalinin kunniaksi nimettiin sivistystyön uudet suuret palkinnot, jotka neuvostotodellisuudessa rinnastuivat Nobeleihin. Juhlakalu itse lyötiin Lenin-luokan ”Työn sankariksi” sekä ”Euroopan ja Aasian isännäksi ja johtajaksi”.

Erityistä ylpeyttä tuli tuntea puna-armeijasta, mutta se oli Stalinille herkkä ja akuutti aihe. Suomen suunnalla oli sodittu jo kolme viikkoa, eivätkä operaatiot edenneet lainkaan sillä tavalla kuin Moskovassa oli suunniteltu.

Sotaretki oli alkuun delegoitu ikään kuin paikalliseksi selkkaukseksi Leningradin sotilaspiirille. Parin viikon paikallaan polkemisen jälkeen ylin johto keskitettiin Stalinin työhuoneeseen, jossa sotatoimia setvittiin tuntitolkulla syntymäpäiviä edeltävät yöt vaihtelevin kokoonpanoin. Valmista vain ei tahtonut tulla.

POLIITTINEN LAVASTUS OLI kyllä sujunut kuin kirjan mukaan. Suomen demokraattista tasavaltaa edusti Terijoella muodostetuksi väitetty Otto Ville Kuusisen kansanhallitus, jonka kanssa 2. joulukuuta solmittu ystävyyden ja avunannon sopimus oli tarkoitus ratifioida mitä pikimmin – Helsingissä, kunhan puna-armeija sinne ehtisi.

Mutta Kannaksen kautta ei ollut vielä päästy edes Viipuriin, sillä ”valkosuomalaisten” puolustus oli pysäyttänyt hyökkääjät sen portille, parinkymmenen kilometrin päähän Summaan. Laatokan koillispuolella taas oli tullut turpaan Tolvajärvellä, ja sen myötä kesti myös Kollaa.

Suomen katkaisu kapeimmalta kohdaltaan oli sekin osoittautunut ongelmaksi, joka kehittyi kohti katastrofia. Suomussalmella ja Raatteen tiellä oli jumissa pari divisioonaa kalustoineen, myös ne torvisoittokuntien instrumentit, joiden tahdittamana oli ollut määrä pitää paraateja Oulussa ja Kemissä.

Kaikesta harkinnasta huolimatta Neuvostoliitto oli lähtenyt soitellen sotaan. Leningradin sotilaspiiri oli tilannut Dmitri Šostakovitšilta suomalaisista kansanlauluista sovitetun sarjan, jota olisi voitu esittää vaikkapa Helsingin valtauksen juhlallisuuksissa. Nuotit hautautuivat arkistojen uumeniin, josta ne löydettiin vasta vuonna 2001.

Puna-armeijan poliittisen hallinnon päällikkö Lev Mehlis oli toivonut, että Stalinin syntymäpäivän ”kruunaa suomalaisten valkokaartilaisten täydellinen murskaaminen”, mutta se tavoite jäi toteutumatta. Avoimena kirvelevään haavaan tarjosi laihaa salvaa kantaatti Zdravitsa (Terveydeksi), jonka Sergei Prokofjev oli säveltänyt diktaattorin kunniaksi.

MOSKOVASSA OLI ALIARVIOITU sekä Suomen sisäinen eheys ja puolustuskyky että kansainvälisen kentän reaktiot. Konfliktin pitkittyessä oikeaksi sodaksi alkoi neuvostosotilaiden ja -kansalaisten tyytymättömyydestäkin kumuloitua huolta. Nyt ei oltu menossa Itä-Puolaan, jossa pari kuukautta aikaisemmin puna-armeija oli otettu vastaan paikoin kukkapuskien kera.

Suomen rintamalla tuli verisiä tappioita, satoja ellei tuhansia ruumiita ja haavoittuneita – päivittäin. Tietoja niistä tihkui väistämättä, tiukan valvontakoneistonkin lävitse. Eikä sotaretken oikeutuskaan ollut itsestään selvä, vaikka propagandamylly kuinka rummutti orjuutetun kansan vapauttamista valkosuomalaisten vallasta.

Ideologis-patrioottisen paatoksen rinnalla kulki epäilys kaiken tarkoituksenmukaisuudesta. Puna-armeijan hyökkäys ”ei ole mitään muuta kuin valtiomme rangaistuskomennuskunnan lähettämistä Suomeen”, valtion turvallisuuselimet raportoivat kuulleensa jo sodan ensi päivänä. Sisäinen kritiikki kasvoi samaa tahtia uhrilukujen kanssa. Kysyttiin, mihin Neuvostoliitto tarvitsee Suomea.

SUOMEN SOTAPROPAGANDA vältteli Stalinin suoraa käsittelyä, ja kansankin pilkka kanavoitui enemmän tämän ykkösrenkiin Molotoviin. Vastapuolella ei tunnettu vastaavaa häpyä, vaan sieltä vyörytettiin fraaseja pyöveli Mannerheimista, petturi Tannerista ja pankkihuijari Rytistä. Tämä lännen imperialisteja palveleva, verenhimoinen kansaa kurjistava joukkio tuli kukistaa ja tuhota.

Kremlin valtiasta ei suomalaisista onnitellut syntymäpäivän johdosta kuin Kuusinen, jota Stalin kiitti joulupäivänä toivottaen Suomen kansalle ja kansanhallitukselle ”pikaista voittoa Tannerin ja Mannerheimin koplasta”. Kiitokset lähtivät myös Adolf Hitlerille, joka oli toivottanut kollegalleen terveyttä sekä onnellista tulevaisuutta ystävällismielisen Neuvostoliiton kaikille kansoille.

Suomessa sanomalehdet sivuuttivat despootin juhlapäivän enimmäkseen vaikenemalla. Tamperelainen Kansan Lehtisentään listasi tämän synnit ja povasi Venäjän kansan ennen pitkää karistavan ”Stalinin bolshevistisen painajaisikeen niskoiltaan samaten kuin se kukisti tsaristisen sortovallan”. Neuvostoliitto oli osoittautumassa savijaloilla seisovaksi jättiläiseksi.

”Iivanoiden Iso-Kiero, tavaritsi Stalin / tahtoi muuta murkinata lomaan hapankaalin. / Satamia popsiskeli pois hän Baltiasta, / aikoi vielä jälkiruuan Suomen kamarasta”, lehdessä riimiteltiin. Vaan: ”Loppui lysti lyhyeen ja pääsi paha parku. / Ensin ryssä rynnistää, mut vielä seuraa karku.”

”Herrat siellä Kremlissä tietävät, että heidän komentonsa voi pysyä pystyssä vain täsmälleen niin kauan kuin kansan laajoja kerroksia onnistutaan pitämään pimeydessä”, nimimerkki Eero (Lassi Hiekkala) puolestaan arvioi Helsingin Sanomissa. Pakinan viereen oli taitettu pilapiirros, jossa Stalin kuunteli samovaarin ääressä kaiuttimesta kiusalliseksi käyviä viestejä:

”on jo kolmas viikko menossa ja yhä kuuluu tykkien jyske Leningradiin – meitä on petetty – haavoittuneita on kaikki paikat täynnä – meille on valehdeltu…” Kuvatekstin mukaan totuus oli alkanut vähitellen valua ulkomaisten radioiden ja muiden tietolähteiden välityksellä tiedoksi ja tyytymättömyys kasvaa.

SUORASUKAISIMMAT TERVEISET tulivat Pohjanmaalta. Ilkan pääkirjoituksen mukaan Suomea oli kaavailtu Stalinille pieneksi torpanmaaksi. Mutta mahtava Venäjä ei ollut saanut vallatuksi ”ainoatakaan sotilaallista tukikohtaamme, ei yhtään kaupunkiamme eikä rautatiesolmua”. Eikä suomalaisten taistelutahdon murtumisesta näkynyt merkkiäkään, päinvastoin.

”Mitä saa Stalin maailmalta syntymäpäivälahjaksi?” Ilkka pohti. ”Inhoa ja halveksuntaa, kaikkien sivistyskansojen yksimielisen tuomion. Nekin, jotka ovat joskus pitäneet häntä voimakkaana uudistajana ja ’vahvana miehenä’ huomaavat nyt, että hänen voimansa on raakuutta ja uudistushalunsa vallanhimoa, vailla mitään rakentavia päämääriä. Hän on tuhon ja hävityksen henki…”

Viimeiset kolme viikkoa olivat osoittaneet maailmalle, ”ettei Neuvostoliitto ole mikään ihmeellinen sotilasmahti. Sen arvovalta on huimasti heikontunut.” Stalinilla oli paljon tarkistettavaa tähänastisissa ennakkolaskelmissaan. Lehden syntymäpäiväviesti puettiin vielä runon muotoon piirroksen kera:

”Stalin tuota tuumivi / Kremlin portilla: / nyt ei ole asiat / aivan sortilla, // Kysyi multa toverit: / mitä tahdonkaan / synnyinpäivälahjaksi? / Sanoin: Suomenmaan. // Hyvä, sanoi toverit, / vajaa viikko vaan, / niin sa olet varmasti / herra Suomenmaan. // Kolme vierii viikkoa, / mitä kuulenkaan: / uljas puna-armeija / lyödään aina vaan!”

SUOMALAISTEN OLIVAT mobilisoineet miehet ylimääräisiin harjoituksiin jo lokakuussa. Silti syksyn neuvotteluvaiheessa oli vaikea uskoa, että tässä todella jouduttaisiin sotimaan. Hyökkäys pieneen ja puolueettomaan naapuriin olisi ristiriidassa koko Neuvostoliiton julistaman politiikan kanssa. Suomi ei ollut sille mikään uhka.

Parinkymmenen neuvostodivisioonan keskitys rajalle tulkittiin painostukseksi, pelkäksi demonstraatioksi. Samaan aikaan Moskovassa isännät panivat muistiin sotilasasiamies Kaarlo Somerton näkemyksen: ”Jopa jos Neuvostoliitto haluaisi murskata meidät, ei siihenkään tarvittaisi noin paljon joukkoja.”

Puna-armeija lähti kuitenkin liikkeelle 28 divisioonalla, joiden liikuttelu ja koordinaatio kapeilla hyökkäyskaistaleilla vaikeissa olosuhteissa ei ollut helppoa. Suomi kesti alkurynnistyksen tulikokeen niin, että julkisuuteen päin asetelman esitettiin pian kääntyneen melkein päälaelleen. Neuvostoliitto alkoi olla ahtaalla eikä Suomi.

”Viivytystaisteluista vastahyökkäykseen”, Helsingin Sanomat otsikoi jouluaattona katsauksen sotatapahtumiin. Ylipäällikön päiväkäsky valoi uskoa ”kestämään se taistelu, minkä kohtalo on meidän suoritettavaksemme määrännyt. Ellemme sitä käy voittoon saakka, ei meillä kenelläkään ole oleva kotia enempää kuin isänmaatakaan, ei vapautta enempää kuin joulurauhaakaan.”

ILKAN PILKKARUNO OUNASTELI, että puna-armeijan päällystö joutuisi maksamaan ponnettomasta suorituksestaan Suomessa:

”Petosta on katalaa / tämä, totta vie! / Muu ei auta: hirtehen / upseerein on tie! // Näinpä päättää Stalin nyt / Kremlin portilla. / Sitten taasen asiat / ovat sortilla.”

Ennustus toteutui niissä joukkojen rippeissä, jotka selvisivät Raatteen tien moteista takaisin Neuvostoliiton puolelle. Vasonvaaran kolhoosin navetassa kokoontunut pikaoikeus langetti 11. tammikuuta kuolemantuomiot divisioonan komentajalle Aleksei Vinogradoville, esikuntapäällikkö Volkoville ja poliittisen osaston päällikölle Pahomoville.

Teloitukset pantiin välittömästi täytäntöön viereisen järven jäällä lähinnä ukrainalaisista koostuneen miehistön edessä. Silminnäkijäkertomuksen mukaan Vinogradov anoi polvillaan pääsyä rivimieheksi etulinjaan, jossa lupasi osoittautua Puolueen ja Stalinin luottamuksen arvoiseksi. Tällaista armoa ei kansanviholliselle herunut.

Entä sitten Suomelle, joka oli asettanut Stalinin maineen sodanjohtajana ja koko uljaan puna-armeijan suorituskyvyn kyseenalaiseksi, koko maailman silmissä?

 

Julkaistu Kanava-lehdessä 3/2022