Puna-armeija jätti pahaa jälkeä edetessään Berliiniin vuonna 1945
Neuvostosotilaiden käsissä saksalaiset naiset tytöistä isoäiteihin joutuivat lähes poikkeuksetta seksuaalisen väkivallan kohteeksi
Antony Beevor: The Fall of Berlin 1945. Viking. 490 s.
PUNA-ARMEIJAN armeijan pitkä marssi Stalingradista Berliiniin kesti kaksi ja puoli vuotta marraskuusta 1942 toukokuuhun 1945. Taivalta kertyi linnuntietäkin pitkälti yli 2 000 kilometriä, ja miehiä kaatui miljoonia. Matkan varrella vapautettiin Saksan ja sen liittolaisten vallasta muun muassa Ukraina, Romania, Unkari, Valko-Venäjä, Puola ja Tshekkoslovakia.
Jugoslavian puolella neuvostojoukot vain pistäytyivät, sillä Titon partisaanit puhdistivat itse maan saksalaisista. Läpikulku ehti kuitenkin jättää pahaa jälkeä. Neuvostoliittoa ihannoineet paikalliset kommunistitkin valittivat puna-armeijan syyllistyneen raiskauksiin ja ryöstelyyn tavalla, jota ei voisi odottaa esimerkiksi englantilaisilta sotilailta.
Stalin raivostui. Oliko tuo suuri synti, jos vuosikausia kuoleman keskellä rämpinyt sotilas hieman huvitteli naisten kanssa tai otti sotamuistoja. Puna-armeija oli hänen ylpeytensä, eikä sitä sopinut vertailla kapitalistien sotavoimiin. Eettisen tasonsa venäläiset todistivat lyömällä natsi-Saksan, joka oli uhannut syöstä koko Euroopan barbariaan. Sen rinnalla ei pikkuasioilla ollut merkitystä.
Välikohtauksesta kertoi 1960-luvun alussa muistelmakirjassaan Milovan Djilas, joka oli sodan aikana ja jälkeen Jugoslavian johtavia kommunisteja. Hän ei ollut omassa asiassaan välttämättä luotettava todistaja, koska oli rikkonut välinsä sekä Stalinin että Titon kanssa. Historiantutkimus on kuitenkin vahvistanut, että Djilas raapaisi oikeaa asiaa. Ja paljon enemmän.
ANTONY BEEVORIN uusi kirja on karmaiseva kuvaus siitä, mitä siviiliväestölle tapahtui toisen maailmansodan viimeisinä kuukausina, kun se jäi kohti Berliiniä kiirehtineen puna-armeijan jalkoihin. Saksalaiset olivat laiminlyöneet evakuoimisen täysin, sillä Hitlerille jokainen merkki perääntymisestä merkitsi petturuutta.
Venäläisten lähestyessä sadattuhannet ellei miljoonat siviilit lähtivät pakoon Itä-Preussista, Pommerista ja Sleesiasta. Romahtavalta Saksalta ei enää löytynyt kuljetuskapasiteettia tällaiseen vaellukseen, joka monen kohdalla merkitsi patikointia kevättalven pakkasessa. Liikkeellä oli enimmäkseen naisia ja lapsia, sillä viimeisetkin miehet värvättiin tilkkeeksi epätoivoisiin puolustustaisteluihin.
Panssareilla pääsi jalka- tai kärrykyytiä nopeammin. Saksalaiset naiset nuorista tytöistä isoäiteihin joutivat lähes poikkeuksetta seksuaalisen väkivallan kohteeksi sitä mukaa, kun neuvostosotilaat saivat heidät kiinni. Asutuskeskusten valloitus merkitsi orgioita, joissa juopottelevat voittajat ryöstivät minkä irti saivat ja raiskasivat yhdessä ja erikseen minkä humalaltaan kykenivät.
Budapestissa se koettiin helmikuussa, sitten Danzigissa ja Königsbergissä, lopulta Berliinissä toukokuussa 1945. Eikä kärsimys loppunut rintaman siirtyessä, sillä etulinjan miehiä seurasivat uudet joukot, jotka alkoivat setviä valloitettujen alueiden asioita ja asukkaita ajan kanssa.
Beevoria lukiessa ei voi olla pohtimatta, kuinka suuriarvoista Suomelle oli säästyä sodassa miehitykseltä. Sillanpään marssilaulustakin kuuntelee uudella kunnioituksella kohtaa, jossa vannotaan äitien ja morsiamien turvaamista viimeiseen mieheen.
Neuvostojohto oli vähintään epäsuorasti tietoinen siitä, mitä kentällä tapahtui. Sotilaiden mielivaltaa ei tosin siunattu ylhäältä päin, mutta ei siihen yritetty vakavasti puututtuakaan, vaikka Berijan turvallisuuselimet muuten kontrolloivat tarkasti rintamajoukkojen toimia.
Kun Stalin oli sallinut upseereille pitää mukanaan ”kenttävaimoja”, oli rivisotamiehiä vaikea estää käyttämästä heille tarjoutuneita tilaisuuksia hyväkseen.
Rankempi tulkinta voisi väittää, että näin yritettiin nitistää saksalaisista heidän rodullinen ylpeytensä. Sotilaallisen voiton päälle tarvittiin systemaattinen häpäisy. Olihan natsien propaganda saarnannut slaavien ali-ihmisyyttä ja pyhittänyt saksalaista naista kodin sieluna ja uusien uljaiden germaanien synnyttäjänä.
STALININ JA puna-armeijan raivoisaa etenemistä Saksaan ei voi mielekkäästi tarkastella erillisenä tapahtumana, vaan se on nähtävä Hitlerin kesällä 1941 aloittaman idän sotaretken kontekstissa. Ennen tarttumista Berliinin sortumiseen lukijan olisi syytä tuntea Beevorin edellinen Stalingradin taisteluja käsittelevä kirja, sillä teokset ovat kuin käänteinen sisaruspari.
Saksalaisten antautuessa Stalingradissa venäläinen eversti uhosi heille rauniokaupunkiin viitaten, että tuolta Berliini tulee näyttämään, kun me pääsemme sinne. Se oli itseään toteuttava profetia.
Myös saksalaiset naiset saivat niittää mitä heidän miehensä olivat idässä siittäneet.
Tragedia oli pohjustettu tehokkaalla mielien muokkaustyöllä molemmin puolin rintamaa. Wehrmachtin edetessä kohti Volgaa neuvostopropaganda oli alkanut suoltaa seksuaalisen väkivallan kuvastoa, jossa isänmaan häpäisy voitiin pyyhkiä pois vain verisellä kostolla.
Saksan sydänmailla ei täysin tiedetty, eikä haluttu tietää, mitä kaikkea idässä oli tapahtunut. Toisaalta Goebbelsin propagandan pohjalta saattoi jokainen aavistaa, mitä häviö merkitsisi saksalaisille. Kauhutarinat kulkivat kotirintamalle myös sotilaiden ja pakolaisten mukana.
Todellisuus vain osoittautui kuvitelmiakin karmivammaksi.
GÜNTER GRASSIN uusimmasta romaanista Im Krebsgang (2002) noussut kohu osoittaa, kuinka tärkeää on tunnustaa myös saksalaisten siviilien kärsimykset. Beevorin teos liittyy samaan prosessiin mutta törmää samalla keskustelun ongelmakohtiin. Voidaanko saksalaiset kuvata uhreiksi demonisoimatta venäläisiä? Miten kansojen kokemat kärsimykset suhteutuvat toisiinsa?
Beevor olisi saanut sanomansa perille, vaikka muutama joukkoraiskaus olisi jäänyt kuvaamatta. Lisätehoja hän on hakenut viittaamalla toistuvasti raskaana oleviin tai imettäviin naisiin, jotka yrittivät selvitä saman helvetin keskellä kuin muutkin.
Perspektiiviä brutaaliin aikaan olisi tuonut vertailu toisille rintamille. Seksuaalinen sodankäynti ei kuulunut missään puna-armeijaan verrattavassa mielessä länsiliittoutuneiden keinoihin, mutta vaikea on niidenkään terroripommituksille aina löytää sotilaallista tarkoitusta. Dresdenistä mainitaan kuin ohimennen, ja länsijoukkojen rosvoilu Saksassa saa osakseen vain alun toista sivua.
AKATEEMISEEN historiantutkimukseen Beevor ei tuo ihmeempää uutta. Alan harrastajat saavat sotaoperaatioista elävän kuvauksen, mutta maallikoille ne ovat lopulta melko yksitoikkoisia taistelusta toiseen. Saksalaisista ei ole enää panemaan musertavan ylivoimaiselle puna-armeijalle kampoihin.
Seksuaalisen väkivallan teemaa on käsitelty aikaisemmin huomattavasti ansiokkaammin. Norman Naimarkin erinomainen tutkimus The Russians in Germany (1995) kysyy syitä ja pohtii selityksiä mitään kaunistelematta mutta tavalla, jossa tapahtunut saa syvän historiallisen merkityksen.
Natsi-Saksan viimeiset viikot ja Führerin asteittainen erkaantuminen tästä maailmasta taas on kuvattu pätevästi jo moneen kertaan, viimeksi Ian Kershaw’n suurtyössä, kaksiosaisessa Hitler-elämäkerrassa (1998, 2000).
Jonkinlaista innovatiivisuutta on Beevorin näkemyksessä, jonka mukaan Stalin kiirehti Berliinin valtaamista saadakseen saksalaisten uraanin ja laboratoriot oman ydinohjelmansa käyttöön. Teoria haiskahtaa ylitulkinnalta, ja aiheen ykköstutkimus David Hollowayn Stalin and the Bomb (1994) pitää edelleen hyvin kutinsa.
Beevorin kirjan voima on muualla kuin analyyttisissä selityksissä. Se tuo järisyttävällä tavalla suursodan viimeisten kuukausien kaaoksen yksien kansien väliin. Inhimillinen hätä ja epäinhimillinen hulluus eivät latistu viileän järjen alle vaan saavat muodon, joka ei jätä ketään kylmäksi.
Jälleen kerran täytyy ihmetellä, kuinka natsivallan mielettömyys saattoi jatkua niin pitkään, täydelliseen tuhoonsa asti. Danzigin anatomisen lääketieteen instituutissa kehiteltiin menetelmää saippuan ja nahan valmistamiseksi ihmisruumiista, vaikka neuvostojoukot kolkuttelivat kaupungin portteja.
Hitlerin jakaessa jo syanidikapseleita Berliinin bunkkerissaan SS-miehet yhä kiersivät kaupungilla ja teloittivat asukkaita, jotka virittivät esiin valkoisia riepuja antautumishalunsa merkiksi. Valtapiiriä ei natseilla ollut jäljellä kuin muutama kortteli.
NEUVOSTOLIITTO EI jättänyt perinnöksi monta positiivista elementtiä, joiden varaan uusi Venäjä voisi rakentaa kansallista identiteettiä.
Suuri isänmaallinen sota on ollut harvoja poikkeuksia ja toukokuun voitonpäivä kasvavan juhlinnan kohde. Ei ihme, että venäläisille on ollut ylipääsemättömän vaikeaa hyväksyä häpeätahroja puna-armeijan kilpeen.
Natsi-Saksan murskaaminen on maailmanhistoriallinen uroteko venäläisiltä sekä muilta koettelemusten keskellä sitkeiksi osoittautuneilta ”neuvostokansoilta”. Siitä huolimatta heidän on opittava elämään myös sen jäljen kanssa, joka syntyi sankarisotilaiden tunkeutuessa Saksan sydämeen.
On surullista, että venäläisten omat toimet varjostavat heidän uusimman historiansa ylpeintä hetkeä. Tapahtuneen kieltämistä ei oikeuta se, että muillakin on vielä tilin tekemistä toisen maailmansodan aikaisten rikosten kanssa. Erityisesti Japanin olisi tältä osin uskallettava katsoa avoimemmin menneisyyteensä.
Antony Beevor vauhdittaa sotahistorian uutta tulemista
ANTONY BEEVOR jätti upseerinuran omistautuakseen kirjoittamiselle.
Muutaman romaanin jälkeen hän löysi leipälajikseen sotahistorian (mm. The Spanish Civil War, 1982; Crete: The Battle and the Resistance, 1991), mutta myös hänen sodanjälkeistä Pariisia käsittelevä teoksensa (yhdessä vaimonsa Artemis Cooperin kanssa, Paris after the Liberation 1944–1949, 1994) on saanut kiitosta.
Vuonna 1998 ilmestynyt, moninkertaisesti palkittu ja parillekymmenelle kielelle käännetty Stalingrad (WSOY 2000) osoittautui läpimurroksi ja nousi pitkäksi aikaa bestsellerlistoille.
Se osui keskelle sotahistorian uutta tulemista, jolle Balkanin tragediat olivat muokanneet maaperää vuosikymmenen alusta lähtien.
SUURET LUKIJAJOUKOT on vanginnut ote, jossa sodan draama elää samanaikaisesti päälliköiden suuruudenhulluissa ambitioissa, armeijoiden strategisissa siirroissa, esikuntien sisäisissä jännitteissä, mutta yhtä lailla rivisotilaan ja siviilien näkökulmassa keskellä kylmää, nälkää ja propagandaa.
Jotta kokonaisuus toimisi, on tekijällä oltava silmää tarinalle ja luovaa kirjallista kykyä. Beevorilla on, kuten on Pohjolassa Peter Englundilla (Pultava, 1988; Suuren sodan vuodet, 1993; Voittamaton, 2000) ja Heikki Ylikankaalla (Tie Tampereelle, 1993).
The Fall of Berlin 1945 on ollut loppukevään myydyin tietokirja Britanniassa. Suomeksi se ilmestyy syyskuussa WSOY:n kustantamana.
Helsingin Sanomat 19.6.2002