”VILKET SVERIGE väljer du?”, Magdalena Andersson kysyy sanomalehden kokosivunmainosessa vaalipäivän alla ja vakuuttaa: ”Vårt Sverige kan bättre”.

”På min sida i politiken” on Ulf Kristersson puolestaan muotoillut jo pitkään ikään kuin henkilöisi koko oikeisto-oppositiota, ellei poliittisen kentän enemmistöä.

Ruotsia on jaettu taas kahtia. Sen hiukan klisheisenä kuvana sosiaalidemokraattien kampanja päättyi Tukholman Rinkebyhyn ja Kokoomuksen Östermalmille, kumpikin kotikentälleen.

BLOKKIPOLITIIKAN ajan piti Ruotsissakin jo päättyä, mutta sen sijaan jakolinja on siirtynyt vain aimo askeleen oikealle. Keskusta kuuluu nyt punavihreään leiriin, ja Ruotsidemokraatit on hyväksytty osaksi kansallis-konservatiivista joukkuetta.

Asetelma on kerrassaan epäterve, sillä molemmat ryhmittymät ovat sisäisesti hyvin ristiriitaisia. Yhä useampi politiikan analyytikko haikailee kahtiajakoa joustavampaa järjestelmää, jossa hallituskoalitioita muodostetaan vasta vaalien jälkeen vaalituloksen perusteella.

Näin viimeksi tänään valtio-opin emeritusprofessori Leif Lewin Dagens Nyheterissä. Sehän kuulostaa… niin, suomalaiselta systeemiltä.

VAALIPÄIVÄN JA -YÖN henkisiksi kynnysluvuiksi nousevat kolme, kaksi ja yksi.

Jos sosiaalidemokraattien kannatus alkaa kolmosella, se on Magdalena Anderssonille puolueen kannatusnousua suurempi voitto.

Jos ruotsidemokraattien kannatus alkaa kakkosella ja puolue on maan toiseksi suurin, oikeistokoalitio jää Jimmie Åkessonin armoille.

Jos Maltillisen kokoomuksen kannatus alkaa ykkösellä ja se sijoittuu vaaleissa kolmanneksi, Ulf Kristerssonin strategia kärsii haaksirikon. Äärioikeiston peesaaminen on silloin karkoittanut kannattajia, luultavasti molempiin suuntiin.