ROLLING STONESIN Suomen-vierailuista ensimmäinen on legendaarisin. Juhannusaaton keikka Yyterissä 1965 kesti puolisen tuntia, jonka aikana bändi veti läpi kahdeksan biisiä. Alun toistakymmentä tuhatta juhlijaa otti tapahtumasta kaiken irti kansainväliseen malliin, kuten keikasta uutispätkän tehnyt Heikki Kahila kuvasi:

”Yleisömassa kiehui ja kihisi. Se oli kuin joka suuntaan poreileva värikäs keitos, joka ilmensi tunteitaan yhdellä jatkuvalla kaiken alleen peittävällä kirkunalla. Kuulikohan kukaan Stonesin musiikista mitään? Tuskinpa, ja se ei liene ollut tarkoituskaan. Oli tultu ottamaan pienet hysteriat, kuten toisen vuosikymmenensä vasta aloittanut piukkapöksy asian tulkitsi. Ja varmasti myös saatiin.”

”The Rolling Stones, Pyörivät Palterit, Vierivät Kivet – rakkaalla lapsellahan on monta nimeä – osasivat ammattinsa. Rautalankojen huuman monotoninen jumputus, jolla säestettiin yhtyeen vokalistin Mick Jaggerin lavalla esittämää koreografiaa, kaivoi esille ihmeteltävät äänivarat.”

Niitä oli saapunut kuulemaan myös 16-vuotias Kai Rikkonen Urjalasta. Isän ja äidin kyydillä! Että tällaisiakin vanhempia oli: menivät navettaan hoitamaan lehmät vähän aikaisemmin ja sitten hurautettiin penskojen kanssa 120 kilometriä rannikolle!!! ”Leijonia ollaan niin kuin Jaggerikin”, Rikkonen muisteli vielä 50 vuotta myöhemmin.

ROLLAREIDEN TOISTA vierailua ei ole muisteltu samalla nostalgialla, vaikka kyse oli ensimmäisestä stadionkeikasta. Tosin vain Helsingin olympiastadionin pohjoiskaarteessa syyskuussa 1970, jolloin bändi oli ainakin levyillä koko kaarensa lakipisteessä.

Helsingin Sanomien kriitikko ei ollut täysin vakuuttunut, vaikka lavaa rakennettiin kymmenen henkilön voimin pari vuorokautta ja sille roudattiin järeä vahvistinlaitteisto. ”Orkesterin sound on edelleenkin raa’an väkevää ja suorastaan yksitoikkoisen tasapaksua”, Julius Heikkilä kuvasi (HS 4.9.1970).

Massiivisessa soinnissa oli kuitenkin ”valtava lataus ja mitä pitemmälle edettiin kohti konsertin loppua, sitä voimakkaampana tuntui sen suggestiivinen, puuduttava vaikutus. Siinä ei ikäänkuin ole lainkaan yksityiskohtia; ainoastaan musertava massa ja se vaikuttaa aisteihin vähän samoin kuin itämainen musiikki: lähinnä hypnoosimaisesti.”

Kappaleiden yhdenmukainen tempo alkoi kiusata kriitikkoa loppua kohden. Hieman harmahtavasta rockympäristöstä nousi taiteellisiksi kohokohdiksi kaksi duettoa, jotka Jagger esitti pelkän Keith Richardsin kitaran säestyksellä. Eikä hassumpi väriläiskä ollut solistin oma solistinen näyte huuliharpullakaan.

STADIONIN BEATEHTOO jätti joka tapauksessa Heikkilällekin ”miellyttävän jälkiaromin”. Sitä avitti ”esilämmittelyryhmä” Junior Wells Allstars, jota tähditti chicagolainen laulaja ja kitaristi Buddy Guy. ”Kyseessä oli viisi mustaa miestä, jotka loihtivat ilmoille yhtä mustaa bluesia.”

Heikkilä hehkutti nykynäkökulmasta vähemmän poliittisesti korrektisti myös n-sanaa käyttäen: ”Tämä soitanta totisesti uhkui sitä henkeä, jota blues vaatii tullakseen vakuutetuksi aitoudestaan ja sitä ei useinkaan edes harjoittelemalla opita; se on lähinnä asennekysymys, joka neekereillä on luontainen.”

Klassikkokysmyksessä Rolling Stones vai Beatles valitsen empimättä edellisen. Siitä huolimatta Rollarit eivät ole vetäneet minua puoleensa mega-areenoille, joilla Mick (79 v.) & Keith (78 v.) ovat taas tänäkin kesänä Eurooppaa kiertäneet rockin kulta-ajan jermuina.

Yyterissä 1965 ja olympiastadionilla 1970 olisin kyllä mieluusti ollut paikan päällä. Tämä tuli mieleen, kun katsoin YLE Teemalta tyylikästä dokumenttia Buddy Guysta (The Blues Chase the Blues Away). Ja jokainen kerta, kun panen Junior Wellsin klassikkolevyn Hoodoo Man Bluesin soimaan vuodelta 1965.