MAALAISLIITON Juho Niukkanen on jäänyt Suomen poliittiseen historiaan muun muassa valtiovarainministerinä, joka yritti vuonna 1953 leikata rajusti valtion menoja. Suurimman vastustusäläkän nostatti puuttuminen lapsilisiin, joka oli tuore sosiaalipoliittinen tulonsiirto.

Ja kallis, sillä sodanjälkeiseen Suomeen oli syntynyt lapsia kuin tulvimalla.

Vähemmistöhallituksen antamalla Niukkas-budjetilla ei kuitenkaan ollut edellytyksiä tulla hyväksytyksi, kun suhdannenäkymätkin kääntyivät syksyn tullen suotuisammiksi.

Samoin kävi kesällä 1957 V. J. Sukselaiselle, kun hänen maalaisliittolaisvetoinen hallituksensa koetti helpottaa valtion kassakriisiä lykkäämällä lapsilisien maksamista seuraavan vuoden puolelle. Vasemmiston jarrutus torppasi hankkeen eduskunnassa.

VAROJEN PUUTTEESSA säästöjä on loogista hakea suurista menokohteista. Suomalaisen sosiaalivaltion kehittyminen on sittemmin vähentänyt suhteellisesti lapsilisien budjettipoliittista merkitystä, mutta muuta latausta niihin liittyy yhä runsaasti.

Yhä uudelleen kysytään, onko tällaista universaalia etuisuutta mielekästä maksaa myös hyvin toimeen tuleville perheille. Vastaukseksi ei tunnu riittävän, että tuloja tasataan toisin keinoin, ennen muuta progressiivisella verotuksella, jonka kireyttä osin sama porukka jaksaa manata.

Annika Saarikko on välillä pyrkinyt profiloitumaan velkaantuvan valtion tiukkana kirstunvartijana, mutta lapsilisien kohdalla hän on tehnyt mainituista edeltäjistään poikkeavan arvovalinnan. Joulukuussa perheille kilahtaa ylimääräinen sata miljoonaa, tarpeisiin tai tuloihin katsomatta.

SUOMI ON kärvistellyt vuosikausia alhaisen syntyvyyden kanssa. Näin siitä huolimatta, että julkinen neuvola-, päivähoito- ja koulujärjestelmä on ollut sekä laadultaan että kattavuudeltaan kansainvälistä kärkeä ja usein esimerkillisen ihailun kohde.

Lapsiperheiden palveluista on pidettävä myös jatkossa hyvä huoli, eikä muista tukitoimistakaan ole varaa tinkiä. Päinvastoin. Mutta näiden keinojen vaikutus taitaa sittenkin olla rajallinen. Surullisen kuuluisat ”synnytystalkoot” eivät synny sen enempää ylhäältä kehottaen kuin tukiaisia maksamalla.

Ihmiset tekevät elämänvalintansa itse, niissä puitteissa kuin se on mahdollista. Hyvä yhteiskuntapolitiikka laventaa mahdollisuuksien määrää. Lasten toivoisi mahtuvan niihin elämän ja tulevaisuuden suolana, mutta korkeampi syntyvyys edellyttää ajassamme laaja-alaista kulttuurimurrosta.

 

Julkaistu Demokraatissa 21/24.11.2022