RUNSAS VUOSI sitten Ruotsin puoluejohtajien debatissa vihreiden edustaja viittasi silloiseen siniruskeaan oppositioon. ”Kuka on ruskea?” Ruotsidemokraattien Jimmie Åkesson kimpaantui tiukkaamaan. ”Nimitätkö minua natsiksi?”
Väreillä on politiikassa väliä. Åkesson oli uurastanut tehdäkseen puolueestaan hovi- ja hallituskelpoisen, mutta kilpailijat mielellään muistuttivat, että sen juuret olivat uusnatsismissa. Ja ruskeapaidat olivat 1930-luvun Saksan aktiivisia kansallissosialisteja.
Syyskuun valtiopäivävaaleissa Ruotsidemokraatit nousi toiseksi suurimmaksi puolueeksi, ja porvarillinen blokki saattoi muodostaa hallituksen vain sen tuella. Todelliset tunnot entisistä hylkiöistä eivät olleet muuttuneet samaa tahtia poliittisten voimasuhteiden kanssa.
”Brun sörja”, Liberaalien puheenjohtaja Johan Pehrson tuli omien keskuudessa maalanneeksi uusia kumppaneita: eli ruskeaa sohjoa, ellei kuraa.
KUN HARRI HOLKERI muodosti keväällä 1987 hallituksen Kokoomuksen ja SDP:n ympärille, valtapelin hävinnyt Paavo Väyrynen leimasi sitä punamustaksi koalitioksi. Nimitys ei juurtunut, vaan toteutuneen vaihtoehdon värikoodiksi on vakiintunut sinipuna.
Patavanhoillisen mustaa sen enempää kuin ruskeaakaan eivät suomalaiset puolueet katso omakseen, vaikka molemmille voisi löytyä henkistä taustaa sotienvälisestä valkoisesta Suomesta. Sen perillisille on sopinut paremmin tunnusväriksi isänmaan lipusta sininen.
Valkoisella kun on vaikea erottua visuaalisesti. Eikä toisen maailmansodan jälkeen ollut valtioviisasta viitata vuoden 1918 kansaa jakaneeseen tragediaan. Kun Mauno Koivistosta leivottiin Suomeen ensimmäinen sosialistitaustainen presidentti, kampanjailme oli tietoisen sinivalkoinen.
Ei niin, että poliittinen vasemmisto olisi punaisesta väristään luopunut. Työväenliike sai sen 1800-luvulla perinnöksi Ranskan suuren vallankumouksen jakobiineilta ja Pariisin kommunardeilta. Monia punainen ärsyttää yhä kuin matadorin muleta taistelussa rääkättyä härkää.
VIHREÄ TUULI oli Matti Vanhasen kampanjatunnus vuoden 2006 presidentinvaaleissa, mutta se ei nostanut ehdokasta lentoon. Tuskin se oli tunnuksista kiinni, mutta ympäristöliikkeen nousu on haalistanut Keskustan perinteistä väriä.
Vaikea Maalaisliiton perillisen on liberaalien keltaiseksikaan ryhtyä, vaikka puolue käy kansainvälisissä yhteyksissä kuokkimassa näiden ryhmittymissä. Keltainen onkin Suomessa vakiintunut RKP:lle, tosin paradoksaalisesti myös Perussuomalaiset käyttää sitä ilmeensä somistuksena.
Kristillisdemokraattien kannatuspalkkia kuvataan usein liturgisella lilalla, joka taitaa viitata katumukseen ja syntien tunnustamiseen. Politiikan uusilta yrittäjiltä alkaa kuitenkin erottautumisen värikartta ehtyä.
Ehkä hyvä niin, että ruskealle ja mustalle ei ole ilmaantunut ottajia, ainakaan eduskuntaan asti. Siis eteenpäin, Suomi, sateenkaaren riemukkaassa kirjossa!
Julkaistu Demokraatissa 22/8.12.2022