Pysähdyskuvia palavalta näyttämöltä

Peter Englund: Marraskuu 1942. Kohtalonkuukausi tavallisten ihmisten silmin. Suom. Sirpa Hietanen. WSOY, 2022 (Onda nätters drömmar, 2022). (505 s.)

KAIKKI ALKOI Pultavasta. Ruotsalaisen Peter Englundin läpimurtoteos ilmestyi tuoreeltaan 1989 myös suomeksi ja muistutti, miten historia saadaan elämään, vaikka kirjoitettaisiin tappamisesta ja kuolemasta.

Heikki Ylikankaan se sysäsi kirjoittamaan Tien Tampereelle tavoitteenaan ”luoda mahdollisimman realistinen ja totuudenmukainen kuva [sisällis]sodan arkipäivästä, sen ruohonjuuritasosta”. Kirja palkittiin Tieto-Finlandialla.

Muutkin alkoivat kiinnittää entistä suurempaa huomiota historian esitystapaan, tarinan vetävyyteen analyysistä ja totuuden tavoittelusta tinkimättä. Trendi on tuottanut hyvää hedelmää, vaikka ylilyöntejäkin esiintyy.

Minua Englundin tuotannossa eivät ole innoittaneet niinkään taisteluiden roiskeet kuin hänen esseensä, joita on julkaistu suomeksikin kolme kokoelmaa. Niissä aukeaa yksilöitä elegantisti yleiseen yhdistäen oivaltavia näkymiä myös menneisyyden mentaalisiin maisemiin.

TOISTA MAAILMANSOTAA on kaluttu joka kantilta niin, että uutta tulokulmaa ei ole helppo keksiä tyydyttämään korkeana pysyttelevää kysyntää. Stalingradista ja Treblinkasta on kaikki kerrottu, mutta syynsä on niitä yhä toistaa sekä faktan että fiktion keinoin.

Englundin uusi teos Marraskuu 1942 viivähtää molemmissa, mutta ne ovat vain seisakkeja kymmenien muiden joukossa maailman palavalla näyttämöllä. Sotaa hahmotetaan itärintaman ja tuhoamisleirien ohella Pohjois-Afrikassa, Atlantilla ja Kauko-Idässä, jossa liittoutuneet aloittivat hyökkäyksen Japania vastaan Guadalcanalin saarella.

Kaikkialla päti sama totuus: ”Ei olisi helppoa selvitä hengissä tästä helvetistä, mutta sata kertaa vaikeampaa olisi pysyä ihmisenä.” Ja elämän tai kuoleman ratkaisi ”sattuman pyhä geometria”, riippumatta itse kunkin kuntoisuudesta tai rohkeudesta.

Englundille sota ei ole siistiä sisätyötä esikuntien karttojen ääressä. Kenraaleilla ei ole tässä katkelmien mosaiikissa sijaa kuin oman maineensa varjelijoina, josta muut maksavat hintaa.

TURRUTTAVIA taistelukuvauksia kiinnostavampia ovat välähdykset siviileistä, joita tarjoavat niin brittipasifisti kuin opiskelijoiden oppositiosolu Saksassa. Tai kaikki ne, jotka yrittivät vain jatkaa tavallista elämää tavattomissa olosuhteissa: Berliinissä, Brysselissä, Leningradissa, Pariisissa…

Amerikan mantereella ei taisteltu, mutta nuoret miehet ja naiset valjastettiin sielläkin sotatöihin. Jos Saksa ja Japani luottivat herrakansan tahdon voittoon materiasta, Englund muistuttaa Yhdysvaltain ylivertaisesta tuotantokapasiteetista ja logistisesta organisaatiokyvystä.

Georgian rannikolle Savannahiin polkaistaan kuin tyhjästä telakka, ja Chicagossa valmistellaan atomipommia. Kirjan herkkupaloja on myös Casablanca-elokuvan viimeistely kohti ensi-iltaansa sodan kulkuun nivottuna.

Vaikeampaa on nauttia korealaisten lohtunaisten kohtalosta Burman kenttäbordelleissa. Saksalaiselle sukellusvenemiehistölle taas oli varattuna rajattomasti viiniä ja naisia ranskalaisessa kartanossa, ennen kuin käsky kävi meren syvyyksiin, keskimäärin kolmannella kerralla lopullisesti.

ENGLUNDIN UUTUUS ei pyri kertomaan sotaoperaatioiden suunnitelmia ja kulkua, vaan ”millaista se oli”. Marraskuu 1942 tarjoaa globaalin panoraaman, joka rakentuu päiväkirjoihin, kirjeisiin ja muistelmiin tallentuneista yksilökokemuksista. Naisten katse pääsee kiitettävästi mukaan.

Panssarivaunun tähystysaukosta näkyi pala Pohjois-Afrikan aavikkoa eikä paljon muuta. Miehet saivat jälkikäteen pestä hiekan silmistään ja lukea olleensa osa El Alameinin maailmanhistoriallista käännekohtaa.

Sammakkoperspektiivissä on todistusvoimaa, koska kehyskertomus on tuttu. Alaviitteistä löytyy maltillinen määrä nippelitietoa niitä kaipaaville.

Kun saksalaiskirjailija Ernst Jünger hortoilee loppusivuilla itärintamalla, hänen näkemänsä vastaa kolmikymmenvuotisen sodan apokalypsia 1600-luvulta. Englundin sotakentillä vallitsee sama kaaos kuin Pultavassa, joka sijaitsee yhä tänäänkin Ukrainassa.

 

Näkymä Syväriltä

RUOTSINKIELISELTÄ Pohjanmaalta koottu JR 61 on jatkosodan tutkituimpia rykmenttejä. Marraskuussa 1942 se oli sijoitettu Syvärille, missä 19-vuotias sotamies Kurt West sai tulikasteensa keskellä enimmäkseen tapahtumaköyhää asemasotaa.

Tapaus ja paikka sopivat mainiosti Peter Englundin henkilögalleriaan, mutta tuottavat pari ongelmallista yleistystä. Kirjan mukaan turhautuneiden korpisotureiden kotipuolessa soi tango tanssiravintoloissa, kaupungissa on swing-klubeja ja elämä näennäisen huoletonta.

Suomessa oli kuitenkin tanssikielto, jonka rikkomisesta tuomittiin vuosittain tuhansia.

Toki lakia osattiin kiertää muun muassa tanssikouluissa, kuten Marko Tikka ja Seija-Leena Nevala kuvaavat Finlandia-palkitussa tutkimuksessaan. ”Helsingissä rytkyttää ehkäpä noin 10 000 ihmistä viikossa”, Suomen Sosialidemokraatti pakinoi syksyllä 1942.

Englund viittaa myös siihen, että ruotsinkieliset eivät olleet innostuneita Suur-Suomi hankkeista, kun heitä itseäänkin yritettiin jopa uhkaillen suomalaistaa. Varmasti näin, mutta skeptisyys valloitussotaa kohtaan ei kulkenut kielirajaa pitkin.

 

Julkaistu Helsingin Sanomissa 29.12.2022