PETTERI SEN TIETÄÄ, että ”ohdakkeist’ astua on orpopojan tie”, jos ”lainalattialle kallistan ma pään”. Mutta kuten kuplettimestari J. Alfred Tanner aikanaan sanoitti: ”miksi itkemään, kun onnest’ unta nään”.

Hallituskaraokessa on vuorossa siirtymä Orpopojan valssista totisiin soidinmenoihin: ”Oi tule, käymme rinnan tiemme ihanimman / sulle kaunehimman osan siitä suon…” Että ryhtyisitkö valtiovarainministerikseni?

Riikkaa se houkuttaa. Kuulee kenties jo korvissaan Tuulan tein, jonka Larin-Kyösti runoili kansallisromantiikan perusteokseen Tukkijoella (julkaistu kokoelmassa Unta ja totta, 1901): ”mesimäyräni, pulmuni, pääskyni mun, / paras aarteeni oot, sinä mun, minä sun, / mitä toivoisin minä muuta!”

Samaan aikaan vasemmalla rintamalla hoilataan yhä vain leirinuotioiden ikisuosikkia, Oulunkylän tähden Tapio Rautavaaran ikuistamaa Helismaata: ”Sanna vastas: Petsku-kulta, / pimeys vie hengen multa / enkä toivo kuolemaa…”