UUTISET KERTOVAT, että Volodymyr Zelenskyi on muutaman korttelin päässä kylässä, kun työhuoneella lopettelen Mihail Šiškinin palavasanaista kirjaa Sota vai rauha. Kirjoituksia Venäjästä ja lännestä.

”Elimme pitkään sodanjälkeistä aikaa. Sitten kävi ilmi, että elimmekin sotaa edeltävää aikaa. Nyt elämme sota-aikaa.” Niinpä. Kopterit pörräävät kaupungin yllä.

ŠIŠKIN EI SÄÄSTÄ Venäjää, jolle ydinaikakauden tekniset mahdollisuudet ja kivikautinen moraali ovat muodostaneet uhkaavan räjähdysalttiin sekoituksen. Hän käy läpi historiaa ja nykyisyyttä, eikä löydä juuri toivoa poliittisesta muutoksesta, joka rikkoisi erimuotoisen repression vuosisataisen jatkumon.

Lohtua tuo se, että olemassa on ollut ja on yhä toinen Venäjä: ”Aleksandr Puškinin  ja Anton Tšehovin, Pjotr Tšaadajevin ja Aleksandr Herzenin, Leo Tolstoin ja Marc Chagallin, Sergei Rahmaninovin ja Daniil Harmsin, Andrei Tarkovsin ja Lev Kopelevin, Alfred Schnittken ja Joseph Brodskyn Venäjä.”

Šiškin jatkaa tuota kulttuurista kaanonia, jonka kantajat on usein ajettu hänen itsensä tavoin maanpakoon. Harvoin saa lukea näin raadollista kiteytystä: ”Romaanini ovat rakkaudentunnustus hirviömäiselle isänmaalleni.” Sillä nyky-Venäjän opposition ainut ase on sana.

DEMOKRAATTINEN Venäjä 1400-luvulta periytyvien rajojen sisäpuolella vaatisi Šiškinin mukaan ihmeen. Viimeiseen lukuun ”Futuuri II” hän puristaa kaiken kurimuksen päälle vähän väkinäisesti optimismia viittaamalla luonnonlakiin, jonka mukaan mikään muu muka ei ole mahdollista.

”Ihmiskunta on pitkällä tiellä raa’asta sotimisesta kohti ihmisrakkautta ja yksilön oikeuksien kunnioitamista.” Ennemmin tai myöhemmin kaikki kansat lähetävät tälle tielle, eikä Venäjä ole poikkeus. Eli ihmeitä tapahtuu, mutta kukaan ei voi tietää, milloin tämä tarkkaan ottaen tapahtuu.