RUOTSIN ruotsidemokraatteihin nojaava oikeistohallitus leikkaa rajusti maan pakolaiskiintiötä, ja sama suunta taitaa olla parhaillaan Helsingin Säätytalolla käytävissä Suomen hallitusneuvotteluissa. Toistaiseksi maat ovat sentään olleet avoinna ukrainalaisille, joiden hädälle löytyy enemmän ymmärtämystä kuin muille hädänalaisille.

Sillä sodan alta on Suomestakin lähdetty pakoon, viimeksi Lapista syksyllä 1944. Ruotsi otti parhaansa mukaan vastaan yli 50 000 evakkoa, joista osa toi lehmänkantturansakin mukanaan. Mutta ei elämä pikaisesti pystyyn polkaistuissa leireissä ollut kuninkaan maassakaan auvoa, kuten Rosa Liksom kuvaa sydäntä sykkivässä ja vihlovassa romaanissaan Väylä.

Synkkyyteen vajoamatta, vaikka topakan tekeväinen teinityttö kulkee kirjassa kotettelemuksesta toiseen. Ja tulee siinä sivussa havainnoineeksi ”suurta” historiaa ”pienen” ihmisen horisontista. Esimerkiksi Haaparannassa, jossa lehtimiehiä ja muita uteliaita vahtaajia oli kerääntynyt seuraamaan suomalaisten pakolaiskolonnaa.

Kun joku kysäisi, hyyr haar ni kommit hiit, piippua tupruttava mummo vastasi, että ”saksalaiset on ottahneet meän maat, polttahneet meän koit ja viehneet tyttäremmä, venäläiset on tappahneet meän miehet ja pojat, tet otitta ja lopuksi varastitta meiltä pikkukläpit jo ennen ko sota kunnola alko, saatta ottaa nyh vaivojenna palkaksi meät raihnaset ja lophuunkäytetyt ukot ja akat”.

Paha tuohon on vastaankaan sanoa.