ÉRIC VUILLARDIN PIENET kirjat avaavat historian kipupisteitä välähdyksenomaisina paloina. Aikaisemmin on kurkistettu natsien valtapolitiikan kulisseihin (Päiväkäsky), vallattu Bastilji (14. heinäkuuta), ryöstetty Afrikkaa ja käyty talonpoikaiskapinaa 1500-luvun Euroopassa (Kongo/Köyhien sota), Lotta Toivasen aina yhtä ihailtavasti suomentamana.

Omanlaisensa taitava tekniikka tekee kertomuksista kokoaan suurempia, kun luottaa lukijan historialliseen sivistykseen. Tuore Kunniallinen vetäytyminen jatkaa sarjaa tällä kertaa Indokiinasta/Vietnamista, jossa sota vain jatkui eri muodoissaan, vaikka toinen maailmansota päättyi.

Tai Pariisista, jossa parlamentti pohti lokakuussa 1950, mitä tehdä sotilaallisen katastrofin koetellessa mahdistaan ja kunniastaan kiinni pitävää Ranskaa. ”Jos erehdytte aloittamaan neuvottelut eli antamaan periksi Ho Chi Minhille, joudutte huomenna antamaan periksi Madagaskarilla, Tunisiassa ja Algeriassa”, kuten veteraaniedustaja Maurice Viollette vetosi.

Dominoteoria oli käypää valuuttaa, ja Aasian aamunkoitto värjäytyi punaisella. Kommunistit olivat voittaneet Kiinassa vuota aikaisemmin, Pohjois-Korea hyökännyt kesällä Etelä-Koreaan, jota puolustamaan Yhdysvallat oli mobilisoitunut Yhdistyneiden kansakuntien mandaatilla.

VILKAISIN, MITÄ SUOMESSA tuolloin kerrottiin Indokiinasta. Maailman uutistoimistot välittivät karua kuvaa Ranskan tappioista ja vetäytymisestä pohjoisesta Kiinan vastaisen rajan tukikohdista.

Ranskan entinen pää- ja ulkoministeri Georges Bidault kirjoitti Helsingin Sanomien (26.10.1950) julkaisemassa arviossa, että alueita uhkasi ”tiivis, harhauttavan nationalismin viitan alle kätkeytynyt ryhmittymä”, joka palveli lähinnä maailmankommunismia ja vierasta valtaa. Eli Maon Kiinaa, joka oli sekä Jalujoen rannalla että Tongkingin vuorisella rajalla.

Maailman shakkilaudalla Indokiinassa oli siten kyse samasta taistelusta kuin Koreassa. Bidault’n mukaan ongelma oli siinä, että tämän Aasian kolkan kansat eivät kyenneet itse puolustamaan vielä haurasta itsenäisyyttään.

Ranskan unionin uljaat miehet uhrasivat näin itsensä suojatakseen maata, jolle Ranska oli antanut rauhan ja lahjoittanut itsenäisyyden. Pitkällä tähtäimellä katsoen nämä uhrit oli kuitenkin annettu yleismaailmallisen asian puolesta. Kyse oli yhteisestä puolustuksesta, sillä vastustajat olivat jo ”kylmin päin etsimässä seuraavaa ruutua, jolle siirtää nappulansa”.

”VÄHÄISINKIN HEIKKOUDEN merkki saisi maamme sortumaan”, Viollette jatkoi parlamentissa, ja puhe oli Vuillardin sanoin menestys: ”näytelmä tuntuu toimivan, ja se pysyy ohjelmistossa vielä neljä vuotta”.

Ranskalla vain ei ollut moiseen lystiin varaa, sillä sota maksoi sille miljardin päivässä. Se oli valtiovarainministerin vahvistama virallinen luku. Helsingin Sanomat tarjoili 250 000 miljoonaa frangia vuodessa, yli kahdeksasosaa valtion koko budjetista. Tällaisia resursseja ei pidemmän päälle löytynyt kuin Amerikan Yhdysvaloista.

RANSKAN SIIRTOMAAVALTA Indokiinassa päättyi keväällä 1954 Dien Bien Phun viidakkolinnakkeen kukistumiseen. Mutta kivulias Algeriasta irtautuminen oli vasta alkamassa ja kesti pitkälle 1960-luvun puolelle.

Eikä Yhdysvallat onnistunut hoitamaan perimäänsä Vietnamin kysymystä sen enempää rahalla kuin sotimalla. Vuillardin viimeinen välähdys sijoittuu Saigoniin 1975, jolloin viimeiset amerikkalaiset evakuoitiin kaoottisissa maailmanlopun tunnelmissa.

”Siinä naurettavassa toivossa, että kyettäisiin vetäytymään kunniallisesti, meni kolmekymmentä vuotta ja menetettiin miljoonia henkiä, ja tällä lailla se kaikki nyt sitten päättyi! Kolmekymmentä vuotta ja tämmöinen ulosmeno näyttämöltä. Olisi ehkä sittenkin kannattanut valita häpeä.”