TIIVISTYVÄN presidenttipelin rinnalla käynnistyvät syksyn mittaan myös kokonaisarviot tehtävän jättävän Sauli Niinistön kahdesta kaudesta. Ei tarvitse olla kummoinen profeetta ennustaakseen, että saldosta tulee yhtä suitsutusta.
Ja syystä, vaikka Helsingin Sanomissa käsiteltiin alkukesästä Niinistön NATO-tietä poikkeuksellisen kriittisesti. Arvostelu tuskin tavoitti kansakunnan syväkerroksia, vaan jäi lähinnä ulko- ja puolustushallinnossa patoutuneiden traumojen terapiaksi.
En ole ainoa, joka on matkan varrella verrannut Niinistöä edeltäjistään Mauno Koivistoon. Paljon on ollut kyse tyylistä, sekä hiukan koukeroisen sanonnan että tiettyä etäisyyttä pitävän esiintymisen osalta.
Omasta reviiristään ja integriteetistään on Niinistö ollut Koiviston tapaan tarkka, vaikka perustuslaki on 2000-luvulla kaventanut presidentin valtaoikeuksia. Mutta varsinainen valtiomiestesti kumpusi molemmille suurpolitiikan murroksista.
KOIVISTON kantoi presidentiksi Manu-ilmiö, jonka käytinvoimana oli vapautumisen tunne Urho Kekkosen ylipitkästä valtakaudesta. Ulkopolitiikassa hän kuitenkin vakuutti ja toteutti jatkuvuutta: edeltäjien perintöä ei tärveltäisi.
Kyse oli etenkin idänsuhteista, joita Koivisto hoiti hiotulla varovaisuudella. Kunnes Neuvostoliitto romahti, ja Suomi siirtyi presidenttinsä johdolla päättäväisesti YYA:sta EU-aikaan.
Niinistön valinta puolestaan vapautti porvarillisen Suomen siitä ”nöyryytyksestä”, että maalla oli ollut 30 vuotta vasemmistotaustainen valtionpää. Mutta Venäjä-suhdetta hän vaali henkilökohtaisella pieteetillä kuin edeltäjänsä, vaikka suurvaltaa vietiin aina vain autoritaarisempaan suuntaan.
Jatkuvuus katkesi vasta, kun Venäjä yritti sulkea länsinaapureitaan sotilaalliseen etupiiriinsä ja hyökkäsi Ukrainaan. Suomen liittymisessä NATOon Niinistö osoitti yhtä ripeää ja hallittua kykyä turvallisuuspoliittisiin johtopäätöksiin kuin Koivisto konsanaan.
MANUN kansansuosio on kestänyt hyvin aikaa, eikä vauhtiin päässyt historiantutkimus näytä sitä haavoittavan. Marraskuussa Suomi juhlii Koiviston syntymän satavuotispäivää yhtä suurella kunnioituksella kuin vuonna 2017 saatteli häntä viimeiselle matkalleen.
Jälkikuvansa kannalta Niinistö tekisi viisaasti, jos seuraisi edeltäjänsä esimerkkiä myös muistelmien osalta. Koivisto julkaisi välittömästi presidenttikausiensa jälkeen kaksi vahvaa nidettä, jotka dokumentoivat hänen näkökulmaansa ohittamattomalla tavalla.
Kirjallista kykyähän Niinistöllä on ja lehtijuttujen perusteella päiväkirjojakin. Mutta sitä ennen on hoidettava kunnialla vielä muutama kuukausi valtakuntaa tässä alati arvaamattomassa maailmassa.
Julkaistu Demokraatissa 16/14.9.2023