SUORAN KANSANVAALIN voittaminen edellyttää sopivaa presidenttiehdokasta ajassa elävään nosteeseen. Pelkkä puoluekannatusten räknääminen esimerkiksi oikeisto–vasemmisto-akselilla ei riitä. Sitä vastenhan on suoranainen paradoksi, että selkeän porvarienemmistöistä Suomea johti peräti 30 vuotta sosiaalidemokraattistaustainen presidentti.
Mauno Koiviston menestys vuonna 1982 on SDP:n presidentinvaalihistorian huumaava huippuhetki. Vaikka vaalitapa oli välillinen, 43 prosentin äänisosuutta valitsijamiesten vaalissa voi rinnastaa suoraan kansanvaaliin. Äänestysaktiivisuuskin nousi historiallisen korkeaksi, lähes 87 prosenttiin.
Kansakunta samastui suosittuun sosiaalidemokraattiin, jonka toivottiin vapauttavan Suomen tunkkaiseksi käyneestä kekkoslaisuudesta. Uudelleenvalinta vuonna 1988 oli sekin selvä. Pieni pettymys tosin sisältyi siihen, että äänet eivät aivan riittäneet enemmistöön silloin ensimmäistä kertaa kokeillussa suorassa kansanvaalissa.
PÄIVÄNPOLITIIKAN ulkopuolelta tullutta Martti Ahtisaarta auttoi vuonna 1994 se, että suomalaiset halusivat presidentilleen YYA-ajassa ryvettymättömät kasvot. Samanaikaisesti syvän laman synnyttämä hätä ja protesti pelasi oppositiossa olleiden sosiaalidemokraattien pussiin.
Tarja Halonen taas menestyi keskellä vuosituhannen vaihteen nousukautta, josta SDP-vetoinen sateenkaarihallitus kuittasi oman kunniansa. Sen ulkoministerinä Halonen oli hankkinut presidentiltä edellytettävät kannukset, samalla kun hän henkilöi uskottavasti laajalti arvostettua pohjoismaista hyvinvointivaltiota.
Voitostaan Halonen saa kuitenkin kiittää porvarinaisia. Riittävän moni halusi revanssin kuuden vuoden takaisesta epäonnistumisesta ja maahan ensimmäisen naispresidentin, politiikan blokkirajoista piittaamatta. Tämä elementti himmeni kuudessa vuodessa niin, että uudelleenvalinta onnistui enää täpärästi, oikeastaan viimeisellä hetkellä.
VUODEN 2012 vaaliin SDP:llä oli asettaa Paavo Lipponen, joka oli kaksinkertaisena pääministerinä valmiiksi valtiomiesluokkaa. Mutta hänen aikansa oli takanapäin. Kansalaiset eivät äänestä palkinnoksi menneestä, vaan katse tiukasti tulevassa.
Oli porvarillisen Suomen ja Sauli Niinistön vuoro saada revanssinsa, sekä edelliskerran kirvelevästä tappiosta että sosiaalidemokraattien pitkäksi venähtäneestä presidenttikaudesta. Viides sija alle 7 prosentin kannatuksella oli joka tapauksessa SDP:n ehdokkaalle nöyryyttävä tulos. Puolueen ote äänestäjistään oli kirvonnut.
Peruuttamattomasti, kuten seuraavat presidentinvaalit osoittivat. Tuula Haatainen oli tietysti mahdottoman edessä, kun tarjolla oli myös ylivertaisen suosittu Niinistö. Silti 3 prosenttia ja kuudes sija söivät edelleen sosiaalidemokraateilta pohjaa esiintyä kansanliikkeenä.
Jo pelkkä ehdokkaan asettaminen oli ollut SDP:lle tuskaa, joka ehti kääntyä äänestäjien silmissä vitsiksi. Kyse oli enemmän siitä, kuka uhrautuu, kuin kilpailusta yhteen puolueen näyttävimmistä kunniatehtävistä.
JUTTA URPILAISEN kanssa uhkasi käydä samoin, kun virallinen ilmoittautuminen ehdokkaaksi viipyi myöhäiseen syksyyn. SDP:n muista potentiaalisista kandidaateista Sanna Marin oli kieltäytynyt jo varhaisessa vaiheessa, ja Eero Heinäluomalta taisivat mennä sekä halut että mahdollisuudet Venäjän hyökättyä Ukrainaan.
Antti Rinteen perään ei kuultu haikailua, niin sosiaalidemokraattinen pääministeri kuin olikin. Urpilainen oli siten ikään kuin puolueen viimeinen oljenkorsi. Samalla hän sai komean hyvityksen siitä, kuinka hänet oli syrjäytetty puolueen johdosta.
Pitkään odotetut kampanjastartit sujuivat innostuneessa hengessä. Suurin piirtein kaikkien mielestä kilpailijoita myöten SDP oli saanut mitat täyttävän ehdokkaan, joka täydensi kokonaistarjontaa kelpo tavalla. Jäätiin odottamaan mielipidemittausten värinää, ellei järinää.
MENESTYKSEN KANNALTA on välttämätöntä, että omien on uskottava ehdokkaaseensa, jotta muutkin voisivat sen tehdä, perinteiset puoluelojaalisuudet ylittäen. Voittajan vankkureihin hyppääminen edellyttää, että on aavistus mahdollisesta voittajasta.
Myös momentumin on osuttava kohdilleen. Uuden vuoden ensimmäiset galluptulokset lienevät suunnan kannalta ratkaisevat.
Ensimmäisellä kierroksella kisataan pääsystä kahden kärkeen, joka tälläkin kertaa muodostunee suosituimmasta porvarista ja punavihreiden ykkösestä. Paikan finaalissa täytyy olla SDP:lle keskustavasemmiston johtavana puolueena minimitavoite.
Kalevi Sorsa otti sen sosiaalidemokraattien ehdokkaalle annettuna, kun hän aikanaan kääntyi kannattamaan suoraa kansanvaalia. Toisella kierroksella olisi peli ja vaali sitten uudella tavalla auki. Näin on tälläkin kertaa, mutta Urpilaisen tie sinne kaikkea muuta kuin itsestään selvä.
Julkaistu Demokraatti.fi 23.12.2023