KULTTUURIN JA SEN määrärahojen puolustamiseen on tavattu käyttää (ahtaasti määriteltynä) kulttuurin ulkopuolisia perusteita.

Korostetaan, että henkisesti viriilit kaupungit ja alueet vetävät puoleensa innovatiivisia ihmisiä ja luovaa luokkaa ja sitä myöten investointeja ja muuta taloudellista menestystä. Toisaalta kulttuurin harrastaminen kohentaa niin mielen kuin ruumiin terveyttä. Kaikki kerrannaisvaikutukset huomioon ottaen ala on myös huomattava työllistäjä.

Nyt aikamme arvostuksia dominoivat turvallisuus ja sotaretoriikka. ”Kulttuuri on vahvin puolustuksemme”, otsikko vakuuttaa, kun Ruotsin ja Suomen kulttuuriministerit keskustelevat (14.2.) Hanasaaressa ”yhteiskunnallisesta resilienssistä ja kulttuurin roolista kriisinsietokykymme perustana kriisitilanteessa”.

ALISTEISEN VÄLINEARVON rinnalle kaipaisi kannanottoja kulttuurin itseisarvosta. ”Suomi on romahtamassa sisäänpäin”, Kulttuurirahaston toimitusjohtaja Susanna Pettersson soitti hälytyskelloja paljon huomiota saaneessa puheenvuorossaan (HS 28.1.).

Kun toisen maailmansodan Britanniassa ehdotettiin taiteiden rahoituksen leikkaamista sotaponnistelujen hyväksi, Winston Churchillin väitetään vastanneen kysymyksellä, minkä puolesta tässä sitten taistellaan. ”Then what would we be fighting for?”

Tarkkaan ottaen tällaista sitaattia ei taida löytyä Churchillin pohjattomista sanallisista sammioista, mutta se ei poista jutun näkemyksellistä ydintä. Kulttuuri ei ole vain tärkeämpien asioiden kylkeen liimattu kiva brändimerkki, joka budjetteja pohdittaessa joutaa muiden turhakkeiden joukkoon.