SANOTAAN, ETTÄ hyvistä kirjoista pruukaa tulla huonoja elokuvia. Ei mikään ohittamaton sääntö, riippuuhan itsenäisissä taideteoksissa onnistuminen tekijöidensä visioista. Siksi onkin totta toisinpäin: Valkokankaiden valloittajien taakse ei tarvita kirjallisia mestariteoksia vaan aihioita, joita taitavat ohjaajat ja käsikirjoittajat sitten jalostavat näköisikseen.

Oma kiinnostavuutensa on silti vertailla, miten kirja ja elokuva suhtautuvat toisiinsa. Martin Amisin vanhana fanina ilahduttaa, että hänen myöhäinen The Zone of Interest (2014) on tarjonnut pohjan yhdelle kuluneen talven vavahduttavimmista elokuvista. Eikä haittaa tunnustaa, että filmatisointi vetää paremmin kuin romaani.

Vaikka ”vetää” ei taida olla oikea verbi kuvaamaan elokuvaa, jossa eletään onnellista, ellei yltäkylläistä arkea keskitysleirin kyljessä ja sieltä kantautuvien kärsimysten kustannuksella. ”Tämä on paratiisi”, Auschwitzin komendantin Rudolf Hössin vaimo Hedwig huokaisee puutarhassaan, jonka taivaalle nousee muurin takaa pahankatkuista savua.

ALBERTO MORAVIAN Keskipäivän aavetta (suom. Kai Vuosalmi, Tammi 1956) voi tuskin lukea ajattelematta Brigitte Bardota, enkä tarkoita vain hänen paljaita pakaroitaan, joita  romaanin elokuvaversio (Le mépris, 1963) auliisti tarjoilee. Voi kysyä, muistettaisiinko enää koko romaania ilman Jean-Luc Godardin kuuluisaa sovitus- ja ohjaustyötä.

Ja lukeeko ylipäätään kukaan enää Moraviaa, joka aikanaan oli Keltaisen kirjaston kultakauden keskeisiä peruskiviä? Kapoinen kirja pärjää kyllä omillaan, jos kohta mieskertoja vatvoo vähän vanhahtavasti tankaten miehenä olemisen vaikeutta. Nuori aviopari vieraantuu toisistaan nopeasti aina vaimon ilmaisemaan halveksuntaan asti, vaikka vielä ei olla edes kolmikymppisiä.

Godard ei suotta tee kunniaa Roberto Rossellinin elokuvalle Matka Italiassa (Viaggio in Italia, 1953), jonka pariskunta on vuosikymmenen verran Moravian henkilöitä kypsempi ja samalla kyynisempi. Englantilaiset Mr. & Mrs. Joyce matkustavat siinä Napolin seudulle setvimään Homer-sedän perintöä ja samalla kylmettynyttä keskinäistä suhdettaan.

Kaksinkertainen viittaus Odysseukseen ei tietenkän ole sattuma, mutta jää epämääräisesti askarruttamaan katsojaa. Keskipäivän aaveessa se on aivan keskiössä. Kirja avaa problematiikan elokuvaa perusteellisemmin paralleeliksi nuorenparin solmuihin ja suorastaan vaatii tarttumaan Homeroksen taruun uusin silmin.

Siirtyykö painopiste Bardot’n ja Ingrid Bergmanin viettelemänä Odysseus-uroosta tämän jumalaiseen vaimoon Penelopeen?

”ROOMA ON YHTÄ kuin moderni länsimaailma. Capri on antiikin maailma, luonto ennen sivistystä ja sen neurooseja”, Godard luonnehti miljöiltään kaksijakoista elokuvaansa Cahiers du Cinémassa elokuussa 1963. Bardot’n ohella mielen kuvamuisti yhdistääkin Keskipäivän aaveen ensimmäiseksi Caprin jo itsessään myyttisiin maisemin.

Tarkemmin sanottuna Curzio Malaparten huvilaan, jonka sisällä, katolla, portaikoilla ja ympäristössä elokuvan jälkipuolisko on kuvattu. Se tarjoaa huikean opastuksen tuohon 1930-luvun arkitehtuurin luomukseen Välimeren vaahtoihin työntyvän kalliokielekkeen päällä. Turistilaumojen harmiksi vaikeasti saavutettava rakennus ei ole auki julkisuudelle.

Moravialle se varmasti oli tuttu paikka. Sosiaalisesti ilmiömäinen, vaikka myös ristiriitainen Malaparte oli ystävä ja kollega, sanomalehtimies ja litteraatti, joka ei Moravian mukaan saanut kirjoihinsa runoutta: ”itseään täynnä oleva ihminen, ei kuitenkaan vulgaarilla tavalla”. Aikanaan he matkustelivatkin yhdessä muun muassa Pariisissa.

Capri taas oli Moravialle loma- ja pakopaikka, tukikohta erityisesti toisen maailmansodan aikana, kun hän tavoitti siellä jälleen alkuperäisen kirjailijan inspiraationsa. Pienestä pojan mieheksi heräämisen kuvauksesta Agostino (suom. Mirjam Polkunen, Tammi 1959) tuli uran saranakohta, ”kaikkien myöhempien teosteni lähtökohta”.

MORAVIA PALASI Caprille romaanissaan Vuosi 1934 (suom. Pirkko Peltonen, Tammi 1983). Kertojaminä on jälleen Keskipäivän aaveen tavoin 27-vuotias kirjallisuusmies, jonka ajatus askartelee kirjoittamista enemmän rakkauselämän kysymyksissä, tällä kertaa entistä eksistentiaalisimmin painotuksin.

Toisen tason tekstiin tuovat 1930-luvun eurooppalaiset totalitarismit moraalisine kuiluineen. Muodikas lomasaari vetää puoleensa turisteja Saksasta, ”pohjoismaalaisia”, jotka kokoontuvat hotellissa radion ääreen kuuntelemaan Hitlerin puheita. Mukaan on ympätty myös hieman irrallinen sivupolku venäläisiin vallankumouksellisiin.

Melkoinen keitos siis, eikä se maistukaan aivan ongelmitta. Kirjaa vaivaa vastaava pinnallinen intellektualismi kuin joissakin Milan Kunderan myöhäisemmissä romaaneissa. Moravialla filosofinen avainkysymys kuuluu: ”Onko mahdollista elää epätoivossa eikä silti kaivata kuolemaa?”

Asetelmat ja henkilöt eivät ole erityisen uskottavia, kun naista isketään päätä pahkaa rakastuneena ensikosketuksena Nietzsche-sitaatilla. Moravia kieputtaa kuitenkin pohdiskelujensa lomassa juonen käänteitä tavalla, joka vedättää seuraamaan hamaan loppuratkaisuun asti.

Lukemalla selviää, onko itsemurhasta vastaukseksi elämisen solmuihin.