Crime Club Strasbourgissa

RANSKAN SOTKUISEN politiikan ja sadepäivän suruun luin ranskalaisen dekkarin, joista ei ole suomeksi ylitarjontaa. Didier Daeninckxin Cadin ja ehdokkaan kuolema (suom. Erkki Jukarainen, Otava 1999) taisi jäädä Crime Clubin ainokaiseksi franskikseksi, niin kuin Carlo Lucarellin Almost blue (2008) ainoaksi italialaiseksi.

Sarjassa saatiin myös yhdellä niteellä alkuun maniot barcelonalaisen Pepe Carvalhon tutkimukset (Manuel Vásquez Montalbán: Tatuoitu, 1993), joiden suomentamista Jyrki Lappi-Seppälä ja Loki-kirjat onneksi jatkoivat. Saksalaisia ei Crime Clubissa ilmestynyt käsittääkseni ainuttakaan, kun Wolf Haaskin (Kuolleista nousseet, 2003; Kananlihalla, 2004) on Itävallasta.

Anglosaksinen ylivalta tuolloisilla dekkarien käännösmarkkinoilla oli vielä muita mykistävä. Ruotsalaisvetoinen ”Nordic noir” oli vasta nostamassa päätään Henning Mankellin johdolla pursutakseen vähän myöhemmin yli äyräiden.

Asetelmaa hiukan tasapainotti se, että amerikkalaisen Donna Leonin jokavuotiset Guido Brunettit sijoittuvat Venetsiaan. Yleisilmettä lavensi myös Yhdysvaltoihin emigroituneen Qiu Xialongin Shanghai, puhumattakaan Aleksandra Marininan Moskovasta. (Missähän tuo Ukrainan Lvivissä syntynyt bestselleristi on nyt ja mitä mieltä Putinista?)

VAIKKA DEKKARIT olisivat kuinka rajat ylittävää, väliin kaavamaista viihdettä, niin kyllä niiden miljööstä ja olosuhteista aina jotain tarttuu lukijaan. Daeninckxin murhajuonen käänteet eivät sinällään minua suuremmin kiehtoneet, mutta 1970-luvun Strasbourgista ympäristöineen luin mielikseni.

Pentuna opin, että Elsassin ja Lothringenin maakunnat vaihtoivat sodissa isäntää sen mukaan, kuinka Saksa ja Ranska pärjäsivät sodissa toisiaan vastaan. Jostain syystä päähän juntattiin saksalaista kieliasua Alsacen ja Lorrainen sijaan, vaikka Ranska oli siellä maailmansotien jälkeen taas niskan päällä.

Viimeistään valkoviineihin tutustuminen vakiinnutti kallistumaan Alsacen puolelle. Alkon valikoimista alueen tuotteita löytyy pitkälle toista sataa, eikä suotta. Mutta toisaalta Daeninckxin dekkarissa juodaan kehnon kahvin lisäksi lähes yksinomaan olutta, enimmäkseen Schutzia, vaikka Kronenbourgin hinnanvaihteluihinkin viitataan.

Ja tuopin kanssa napostellaan suolarinkeleitä, syödään sianmakkaraa ja perunoita tai maksamakkaravoileipä, kenties suolattua hapankaalia. Mieleeni onkin jäänyt kymmenisen vuotta sitten tehdyltä vierailulta, että kohdalle osunut ruokavalio oli saksalaisvaikutteista ja raskaanpuoleista.

OSALLISTUIN STRASBOURGISSA maailman demokratiafoorumiin, johon kaupunki Euroopan neuvoston päämajana ja Euroopan parlamentin toisena kokoontumispaikkana on periaatteessa omiaan. Tapahtuman brändäys ei vain ole onnistunut yhtä hyvin kuin Davosilla vuotuisen maailman talousfoorumin isäntänä.

Politiikkaa ja taloutta on Daeninckxin dekkarissakin, vaikkei yhtä korkealentoisella tasolla. Paikallisvaalien yhteydessä tapahtuu murha, jota penkoessa etsivän uraansa aloitteleva rikoskonstaapeli Cadin tutustuu niin ammattiyhdistysaktiiveihin kuin vihreään liikkeeseen rakenteilla olevan ydinvoimalan varjossa.

Ajan kuvassa kommuunien kultakausi ja hippihörhöily ovat 1970-luvun loppupuolelle tultaessa takanapäin. Valtavirralle haetaan silti yhä vaihtoehtoja, vaikka kovin koherentteja ohjelmia ei ole tarjolla. Väkivallan uhkaakin välähtelee poliittisen kentän päinvastaisilta laidoilta.

Toisaalta, onko kaikki sittenkään niin täysin toisin kuin 50 vuotta sitten? En tiedä, pitääkö maailmaa parantavan vegaanin väite paikkansa, että ”ranskalaisten pitämät lemmikkieläimet syövät vuosittain yhtä paljon lihaa kuin kaikki afrikkalaiset yhteensä”. Rinnastus on joka tapauksessa jotenkin vavahduttava globaalin epätasa-arvon näkökulmasta.