”ANTEEKSIANTAMISELLA ei ollut merkitystä, mutta unohtaminen oli kuolemaksi.” Näin linjaa Ta-Nehisi Coates Yhdysvaltain mustaa menneisyyttä peilaavan orjaromaaninsa Vesitanssija (suom. Einari Aaltonen, engl. 2019) viimeisellä sivulla 531.

Luku-urakka loppuun pääsemiseksi ei ole vaikea, sillä paksu kirja on väljästi ladottu ja tarina tapahtumavetoinen. Melkeinpä kuin seikkailukertomus maustettuna fantasialla, jota muodikkaammin tavataan kai kutsua maagiseksi realismiksi.

Tyylilaji ei varsinaisesti vie minua mukanaan. Ihmisyyden rappiotilasta orjuuden yhteiskunnassa ei jää epäselvyyttä, mutta sen sosiaaliset kokemukset eivät teoksessa kosketa kovin syvällisesti. Ei, vaikka julmuuden tunnetut elementit ovat periaatteessa kaikki mukana.

Vilkaisu kirja-arvioihin ja kirjaviin blogeihin meillä ja maailmalla osoittaa, että moni lukija on ajatellut toisin. Ehkä Coatesin viiltävän terävät esseet rasististen perinteiden rasitteista omassa ajassamme virittivät odotushorisonttini väärin.

TOISAALTA, vaikka näin identiteettipolitiikan rehottaessa rotukysymysten pitkät taustat tuskin pääsevät unohtumaan, niistä tuskin tulee luetuksi liiaksi asti. Yhdysvaltain sisällissotaa edeltäneelle 1800-luvulle sijoittuva romaani ei ole vain historiallista fiktiota, kun taustatyöt on tehty huolella. Ja Coates on.

Vesitanssijasta voi erotella myös monenlaisia intellektuaalisia juonteita, muistamisen merkityksestä tarinoiden, kodin ja kulttuurisen yhteisön tärkeyteen, aina Afrikkaan asti. Teemoilla on yleispätevyyttä – muuttujat muuttaen – yli Amerikan mustien kantaman perinteen.

Romaanin ”juoni” kiertyy paljolti salaiseen verkostoon, joka organisoi etelävaltioiden orjille niin sanottua maanalaista rautatietä pohjoiseen. Toiminnan peruskysymykset assosioituvat vaikkapa Euroopan 1900-lukuun, jossa vapauden jano on liittynyt niin luokka-asemaan kuin uhrivalmiuteen miehittäjää vastaan.

Mihin ihminen on valmis sitoutuessaan yksilön elämää suuremmaksi uskomaansa aatteeseen?

YHDEN VÄÄRYYDEN uhri löytää usein kaverikseen toisen, niin kauan kuin molemmat ovat altavastaajia. Vesitanssijatarjoilee kuin kuriositeettina villin välähdyksen tehdessään ekskursion New Yorkin vuoristoseudulle, missä vastakulttuuriväki viettää vuotuista kokoontumisajoaan Kanadan rajan tuntumassa.

Luonnon helmassa rotusorto saa rinnalleen muita alistussuhteita, joista aktivistit paasaavat ja väittelevät. Teemoista ei ole pulaa: väkijuomien kirot, naisten oikeudet, tehtaiden lapsityöläiset, avioliitto ja vapaa rakkaus. Nuoren orjapojan päätä huimaa päivän päätteeksi:

”Aamu oli jo pitkällä. Aurinko helotti pilvettömältä elokuun taivaalta. Pyyhin otsani takinhihaan ja istahdin hetkeksi kannolle sivuun teltoista ja yleisestä hälystä. Koettavaa oli niin paljon – kokonainen yliopisto uurasti kedolla. Mieleeni tulvi ajattelua vapauttavia ideoita, uudenlaisia tapoja olla ja toimia…”

Näin 1800-luvulla, entä tänään?