KULTTUURIVÄEN viimevuotinen kapina hallituksen leikkaustoimia vastaan huipentui itsenäisyyspäivän aattona, kun lähes satatuhatta allekirjoitusta kerännyt Sakset seis! -adressi luovutettiin eduskuntapuolueille Kansalaistorin mielenosoituksen saattelemana.

En ollut yksi allekirjoittajista, vaikka kulttuuria ja sen julkista rahoittamista toki kannatan, niin kulttuuripalvelujen suurkuluttajana kuin vaikkapa tällä kolumnilla. Ääntä ja meteliäkin on pidettävä demokraattisten keinojen puitteissa, jotta päätöksentekoon kohdistuu painetta hyvien asioiden puolesta.

Historioitsija minussa vierasti sitä, että nyt kerätty vetoomus rinnastettiin kevättalven 1899 Suureen adressiin, johon köyhästä agraari-Suomesta kerättiin parissa viikossa yli puoli miljoonaa nimeä. Ei kai Orposta ja Purrasta sentään ole aikamme Bobrikoveiksi.

RUNSAAT SATA vuotta sitten alamaisten mobilisoinnissa kansalaisiksi oli kyse venäläistämistoimien vastustamisesta. Tästä näkökulmasta huomio kohdistuu tänään Ukrainaan, jonka kansallinen ja kulttuurinen olemassaolo on akuutisti uhattuna.

Sen suhteen Suomi on täyttänyt osansa varsin mallikkaasti, laajalla yksimielisyydellä yli koko poliittisen kentän ja syvälle kansalaisyhteiskuntaan. Vastaava yhteisymmärrys tuntuu vallitsevan oman maan puolustuskapasiteetin vahvistamisesta.

Sotasektorille eivät valtiovarainministeriön sakset pure. Kulttuuriaktivistit ovat pyrkineet tälle siivelle korostamalla, että myös he palvelevat Suomen kokonaisturvallisuutta ja kriisinkestokykyä, resilienssiä.

KULTTUURIN puolustustaistoissa on toistaiseksi kirjattu vain vähän torjuntavoittoja. Museovirastolle heltisi ylimääräinen miljoona, jolla se voi ensi vuonna pitää Seurasaaren, Hvitträskin, Louhisaaren ja Langinkosken museokohteet avoinna yleisölle.

Eduskunnan joululahjarahoista riitti taiteelle ja kulttuurille pelkkiä rippeitä, ja niistäkin meni suuri osa sotahistoriallisten muistojen vaalimiseen. Ampumaratojen ylläpito ja reserviläistoiminta pärjäsivät paremmin.

Vielä muutama vuosi sitten yhteiskuntapolitiikan eri lohkoja arvioitiin ja arvotettiin ensi sijassa kansainvälisen kilpailukyvyn näkökulmasta. Taloudellinen argumentti ei ole menettänyt otettaan, mutta sen ylivallan on korvannut turvallisuus.

Kummallakaan ulottuvuudella ei kulttuurin merkitystä kannata kutistaa pelkäksi välinearvoksi, vaikka se voi niukkuutta jakavassa väittelyssä tuntua nokkelalta.

Eivät kaikki taiteeseen investoidut eurot tule moninkertaisina takaisin, vaikka niin on muodikasta muotoilla. Mutta kokonaisuutena voimme niillä saavuttaa jotain ihmisinä ja kansakuntana olemisen kannalta paljon olennaisempaa.

Julkaistu Demokraatissa 2/30.1.2025