YLE AREENASSA on nähtävissä elokuvaklassikko Nuoret leijonat (The Young Lions, 1958), jossa Marlon Brando näyttelee kohteliasta saksalaisupseeria. Ja hyvin näytteleekin, pikanttia korostusta myöten. Ja hyvin pärjäävät pääosien tähtikatraassa myös Montgomery Clift ja Dean Martin.
Vaikka eiväthän nämä enää mitään poikasia olleet, Martin nelikymppinen, Clift ja Brando muutaman vuoden nuorempia. Mutta ottihan Edvin Laine Tuntemattoman sotilaan filmatisointiinsa 46-vuotiaan Kaarlo Halttusen sotamies Rahikaiseksi, joka kunnostautuu koko komppanian kovimpana naistenmiehenä.
Naisia vaille ei jää jellonakolmikkokaan. Brando niin komeana, että hänen käsiinsä sulaa yhtä hyvin hyveellinen amerikatar kuin saksalaista miehittäjää ylpeästi halveksiva ranskatar, Berliinin lomalla jopa oman esimiehensä paheellinen vaimo.
Sisimmässään herkkä Brando uskoo vielä elokuvan prologissa uudenvuoden aattona 1938 natsien tuovan Saksalle toivoa, vaikka itse onkin tyystin epäpoliittinen. Hiihdonopettaja ja suutari, jonka lääkäriopinnot olivat lopahtaneet rahojen puutteeseen. Yliopistot eivät olleet ilmaisia, mutta Hitler oli luvannut avata tiet sosiaaliseen nousuun.
LEFFA KESTÄÄ yhä katsomista, mutta ehkä elokuvaklassikon sijaan kyse on paremminkin kirjaklassikon elokuvasovituksesta. Irvin Shawn samanniminen romaani ilmestyi vuonna 1949, ja se muodostaa Norman Mailerin Alastomien ja kuolleiden (1948) sekä James Jonesin Täältä ikuisuuteen (1950) kanssa amerikkalaisen kolmijalan toisen maailmansodan kuvauksiin.
Muistelin lukeneeni Nuoret leijonat kohta sen jälkeen, kun siirryin viisikoista dekkareihin ja jännäreihin, ikään kuin ”oikeiden” kirjojen pariin. Ja kellaristahan se löytyi hiukan haalistuneena pokkarina: Sota-Salama, luultavasti isosiskon antama lahja. Nimiölehdelle näyn kirjanneen omistusvuodeksi 1979.
Korkeajännitys-sarjakuvista oli varhain opittu saksalaissotilaan karikatyyri, jota Shaw jalosti moniulotteisempaan suuntaan. Mutta hämärän mielikuvan mukaan ei sentään sellaiseksi kuin Brando tulkitsi yhden kirjan kolmesta päähenkilöstä. Niinpä jämähdin kertaamaan alkuperäisversiota Christian Diestlistä.
HETI ALKUUN elokuva on armollinen Itävallalle, joka sai 1950-luvun kylmässä sodassa suvereniteettinsa takaisin puolueettomana maana. Tarinan lähtöpiste on sijoitettu Baijeriin, vaikka kirjassa ollaan Itävallan Alpeilla. Shawn Diestl tunnustautuu paikalliseksi kansallissosialistiksi, jonka mukaan itävaltalaisilla oli tulevaisuutta vain osana Suur-Saksaa.
Euroopassa ei Diestlin mielestä ollut varaa amerikkalaisten ylellisyyksiin, kuten suvaitsevaisuuteen, moraalisiin kannanottoihin ja demokratiaan. Valehtelu, murhaaminen ja pettäminen olivat välttämättömiä menettelytapoja. Heikkoudella ei saavutettu muuta kuin häpeää ja nälkiintymistä, voimakas vei kaiken. Ja edelleen:
”Mutta jos kunnollinen ja järjestetty Eurooppa saadaan aikaan vain hävittämällä juutalaiset, niin heidät on hävitettävä. Se on vähäinen epäoikeudenmukaisuus, jos se tehdään suuren oikeudenmukaisuuden hyväksi. Sen ainakin Eurooppa on oppinut kommunisteilta, että päämäärä pyhittää keinot.”
Ei ihme, että Brando ei halunnut pudotella tällaisia repliikkejä valkokankaalla. Hän muokkasi roolihahmoaan sydämeltään sivistyneempään suuntaan, harhaanjohdetuksi, jonka silmät avautuvat sodan sytyttyä ja edetessä natsismin silmittömyydelle. Elokuvassa tämä nousee sotilasarvoltaankin luutnantiksi, kun kirjan läpi Diestl rämpii pelkkänä kersanttina.
SHAW VALITTELI, että häneltä tuli näin ryövätyksi luomansa romaanihenkilö, mutta Brandon näkemys painoi elokuvanteossa enemmän. Ohjaaja Edward Dmytrykistä ei ollut panemaan tähdelleen kampoihin.
Voi hyvinkin olla, että lopputuloksesta tuli näin psykologisesti vivahteikkaampi. Kirjan Diestl kun raaistuu samaa tahtia kuin Saksan sotamenestys talttuu kohti tuhoa. Hän antaa Ranskassa ilmi syyttömiä, joita SS julmasti kiduttaa ennen teloittamista. Jopa naisen, jonka kanssa on juuri jakanut yön verran inhimillisyyttä. Teinipojan Diestl ampuu yhdestä polkupyörästä.
Siloiteltu on myös Brandon seikkailu Berliinin-lomallaan. Kirjassa Diestl kun hummaa pari viikkoa Gretchenin kanssa, joka liikkuu tavallisen moraalin rajojen ulkopuolella harvinaisen kauneutensa, elämänhalunsa ja yli-inhimillisen tarmonsa saattelemana, tarpeen vaatiessa huumepiristeiden avulla.
Parasta Babylon Berliiniä siis, sänkyseuraankin Gretchen kutsuu mukaan lisänaisia. Hänen kyltymätöntä ahneuttaan ja sodan korruptiota kuvaavat korkeiden upseerien luksuslahjat kaikkialta Saksan vaikutuspiiristä. Vodkahuurussa kersantti lukee myös kirjeitä uuden maailmanvallan kaukaisimmistakin kolkista.
Ja kyllä, Suomi mainittu: ”Helsingissä palvelevan nuoren oppineen kirjoittamista siroista ja lyyrillisistä runoista erämaassa Rommelin alaisena palvelevan ammattisotilaan pornografisiin muistelmiin saakka…”
LUKUEKSKURSIO saa tällä erää riittää, enkä ryhdy vertaamaan Montgomery Cliftin näyttelemän juutalaispojan kohtaamaa antisemitismiä kirjan versioon. Kiinnostava ja rohkea teema kyllä sekin.
Yrjö Varpiolta taas pitäisi tarkistaa, tunsiko Väinö Linna näitä amerikkalaisteoksia työstäessään omaa sotaromaaniaan. Epäilen että ei, sillä suomennokset ilmestyivät vasta myöhemmin: Nuoret leijonat (suom. Eija Palsbo) elokuvan menestyksen innoittamana vuonna 1959, Alastomat ja kuolleet (suom. Jorma Partanen) 1961 ja Täältä ikuisuuteen (suom. Oiva Oksanen & Väinö. J. Tervaskari) 1965.