ON TAAS SE AIKA kesästä, kun Facebook täyttyy Savonlinnan oopperajuhlille hankkiutuneiden hymyilevistä kasvoista. Ennen festarien uutta tulemista ei Olavinlinnassa 1960-luvun alkupuolella kuultu aarioita, ellei sitten perinteisissä Olavinjuhlissa, jotka keräsivät linnanpihalle tuhatpäisen yleisön.

Turisteja kyllä silloinkin piisasi – ja murhia, ainakin Eeva Tenhusen klassikkodekkarissa Mustat kalat (1964). Hän tunsi miljöön toimittuaan opiskelukesiä Olavinlinnassa oppaana. Kirjan sivuille päässeet luonnehdinnat ulkomaalaisista voivat siten olla autenttisia, vaikka maistuvat stereotyypeiltä.

AMERIKKALAISET ovat kiireisiä purkkaa louskuttavia tolloja, jotka hosuvat kameroidensa kanssa. Saksalaiset paneutuvat tarkasti jokaiseen yksityiskohtaan ja rakastavat numeroita. Italiaiset puolestaan ovat enemmän kiinnostuneita opastyttöjen kurveista kuin kivimuureista: tarraavat kiinni joka käänteessä ja yrittävät suikata suuta.

Eivätkä välttämättä vailla menestystä. Eräskin milanolainen Adonis on ”pronssinväriseksi ruskettunutta lihaksikasta playboy-tyyppiä, jonka kuva koristaa pohjoismaisten naisten lomaseikkailuilla hekumoivia naistenlehtiartikkeleja. Sinisenmusta aaltoileva tukka. Pienet elegantit viikset jalomuotoisen nenän ala. Huoliteltu ulkoasu…”

Mukana on toki lämmintä itseironiaa suomalaisten ennakkoluuloista. Muistellaan myrskyistä syysiltaa muutaman vuoden takaa, jolloin myöhäiselle opaskierrokselle saapui vain yksi hyvin musta ja pahannäköinen mies. Mikä lie roisto ja vankikarkuri, joka seuraavana päivänä paljastui Pentti Haanpääksi. ”Sellaisia ne ovat ne boheemit.”

MUSTAT KALAT on yhdistelmä kotikutoista Agatha Christietä ja aikansa topakkaa ”chick litiä” historiallisen linnaromantiikan kulisseissa. Mysteerin ratkaisua ei ole järin vaikea arvata, mutta kuvio on näppärästi punottu ja hauskasti kerrottu.

Kyllä tästä seuraa on yhdeksi heinäkuun hellepäiväksi. Tenhunen on paikkansa ansainnut suomalaisen dekkarin aika ohkaisessa kaanonissa.