MAAILMAN KAUNIIT, rohkeat ja rikkaat olivat kesäkuussa koolla Venetsiassa, kun Mr. Amazon Jeff Bezos vei vihille Lauren Sánchezin. Vieraat olivat panneet vähän parempaa päälle, mutta katseet ja kamerat kohdistuivat luonnollisesti ennen muuta morsiameen.

Dolce & Gabbana oli luonut häikäisevän häämekon, johon oli kuulemma saatu virikkeitä Sophia Lorenin asusta elokuvassa Lemmenlaiva (Houseboat, 1958). Kommentaattorien hinta-arviot liikkuivat 250 000 dollarista miljoonaan euroon.

Tervetuliaiskokkareista Madonna dell’Orton keskiaikaisessa kirkossa Sánchez selvisi Schiaparelli-muotitalon noin 85 000 euron koltussa. Turistien oli sinä päivänä turha pyrkiä katsomaan paikan Tintorettoja.

Tai seuraavana päivänä San Giorgio Maggioren saarelle, jossa vedettiin läpi varsinaiset vihkiseremoniat. Kolmantena päivänä biletettiin Arsenalin historiallisella telakalla, mutta ilman Lady Gagaa ja Elton Johnia, joista oli etukäteen kohuttu kemujen tahdittajina.

VAAN ON SITÄ osattu ennenkin, enkä tarkoita George Clooneyn ja Amal Alamuddinin tai muiden viimeaikaisia liittoja Venetsiassa. ”Hollywoodilaiset häät roomalaisessa kirkossa” uutisoitiin Suomessa asti, kun Tyrone Power ja Linda Christian vihittiin tammikuussa 1949.

Sellaista komeutta ei sodan runtelemassa Roomassa ollut nähty vuosikausiin. Muun muassa Zorroa näytellyt Power oli 35-vuotiaana Hollywoodin ykköstykkejä, karismaattinen komistus, jonka kestävin elokuva lienee film noir -klassikko Painajaiskuja (Nightmare Alley, 1947).

Kymmenen vuotta nuorempi morsian puolestaan oli vastikään lyönyt läpi vähissä pukeissa Johnny Weissmüllerin rinnalla elokuvassa Tarzan ja nainen mereltä (Tarzan and the Mermeids, 1948). ”The Anatomic Bomb”, kuten häntä filmipiireissä kutsuttiin uuden ydinaseajan hengessä.

Santa Francesca Romana -kirkon liepeille ja katujen varsille kerääntyi tuhansia toiveikkaita nähdäkseen vilauksen vihkiparista. Myös paavi Pius XII otti heidät vastaan, vaikka Powerin avioero Amerikassa oli tuskin ehtinyt astua voimaan. Häävastaanotto pidettiin Yhdysvaltain lähetystössä Via Venetolla.

KAIKKI EIVÄT olleet yhtä ihastuneita. Kuten Venetsiassa viime kesäkuussa, Roomassa herätti pahennusta se, että kaupunki uhrattiin hollywoodilaisen näytelmän lavastukseksi. Toisesta näkökulmasta se oli parasta, mitä sodasta toipuvalle maalle saattoi tapahtua.

Italialainen elokuva oli ollut vahvassa nousussa raunioista Roberto Rossellinin, Luchino Viscontin ja Vittorio De Sican johdolla. Nyt myös amerikkalaiset huomasivat, että maassa oli filmaamiseen sopivaa osaamista ja kulttuurista ympäristöä, edullisin kustannuksin.

Cinecittà aloitti nousun uuteen kukoistukseen, ja Roomasta tuli 1950-luvulla elokuvatähtien ja kansainvälisen jetset-kerman hurvittelupaikka.

Linda Christianin hääpuvusta käynnistyi myös italialaisen muodin maailmanvalloitus. Kuvat helmillä ja hopealangoilla koristellusta silkkipuvusta pitkine laahuksineen levisivät kaikkialle, ja kohta filmitähdet ja raharikkaat halusivat sen suunnitelleiden Fontanan sisarusten ja muiden muotitalojen luomuksia. Ja haluavat yhä.

KOLMEN VUODEN avioliiton jälkeen Tyrone Power dumppasi unelmavaimonsa, joka odotti pariskunnan toista lasta. Linda Christian jatkoi pörräämistään kansainvälisissä seurapiireissä niin, että Helsingin Sanomien mukaan hän oli yhä 1970-luvun alussa ”maailman ehkä tunnetuin play-girl”.

Näyttelijänä Christian on jäänyt aikakirjoihin ensimmäisenä Bond-tyttönä, kahdeksan vuotta ennen kuin Ursula Anderss ilmaantui Sean Conneryn rinnalle elokuvassa Dr. No (1962). Ian Flemingin romaanista Casino Royale (1953) tehtiin näet heti tuoreeltaan 50-minuuttinen televisioversio, joka tosin on hautautunut arkistojen hämärään.

Power jatkoi työskentelyä kuumeisella tahdilla hakien arvostusta myös teatterilavoilta. Myöhemmistä elokuvista muistetaan lähinnä Agatha Christie -filmatisointi, Billy Wilderin ohjaama Todistaja (Witness for the Prosecution, 1957), joka jäi varhain kuolleen näyttelijän viimeiseksi.

Vuosien paino näkyi jo edellisessä elokuvassa Ja aurinko nousee (The Sun Also Rises, 1957). Power latisti yli nelikymppisenä sen magian, jonka Ernst Hemingway oli romaanissa ladannut 1920-luvun Pariisiin. Ava Gardner pelasti sen minkä saattoi kadotettua sukupolvea pyörittäneenä Brett Ashleyna – Fontanan sisarusten suunnittelemissa puvuissa.