TELEVISIOSSA ON KESÄN mittaan esitetty taas sarjana James Bond -elokuvia. En ole niiden erityinen harrastaja, ja silti olen tainnut vuosien mittaan nähdä ne kaikki. Tarjonta luo kysyntää.

Leffoja ei tosin erota toisistaan kuin pääosan esittäjän perusteella. Klassikoista kannatan Sean Connerya ja vierastan Roger Moorea. Mutta kyllähän nuupahtava Bond koki David Craigin myötä uuden tulemisen, kun konseptia terävöitettiin uuden vuosituhannen kuosiin.

Bond-tytöt ovat tietysti aina olleet toinen toistaan viehättävämpiä. Joistakin elokuvista on höpöhöpö-juonen sijaan jäänyt mieleen pelkkä ”pääpahis”, tai sitten tunnuslaulu, kuten Nancy Sinatran esittämä iki-ihana ’You Only Live Twice’ (1967).

BONDIN PÄIVITTÄMISTÄ auttoi se, että Casino Royale (2006) tarjosi mahdollisuuden palata alkuun. Tarinan perusta on Ian Flemingin kirjasarjan ensimmäisessä romaanissa vuodelta 1953, josta ei aikaisemmin ollut filmatisoitu kuin ontuva parodiaversio (1967).

Salaisen agentin persoonassa päästiin kovaa pintaa, nokkelaa vitsailua ja naisia kaatavaa yhtä katsetta syvemmälle, vaikka vauhdista ja väkivallasta ei tingitty.

Täytyy tosin jaksaa tunnin verran aikamiesten parkouria, takaa-ajoa ja toistensa muksimista, kiertää Afrikassa, Bahamalla ja Miamin lentokentällä, ennen kuin Craig pääsee uhkapelipöytään ottamaan mittaa Mads Mikkelsenin mainiosti esittämästä Le Chiffrestä.

Tarina on tuotu 1950-luvun alun Euroopasta globaaleihin asetelmiin, joissa kamppailu kansainvälistä terrorismia vastaan on korvannut kommunismin uhan. Samalla kirjan kasino on siirtynyt Normandian rannikolta Montenegroon.

”CHRIST, I MISS the Cold War”, elokuvan M – aina osaava Judi Dench – puhisee ensimmäisissä repliikeissään Bondin pomona. Minulla oli hiukan sama tunnelma lukiessani Casino Royalen kirjaversiota.

Flemingin Le Chiffre ei ole pimeitä rahavirtoja ohjaileva pankkiiri vaan ammattiyhdistyspamppu, joka on tehnyt kupruja liittonsa ja Moskovan rahoilla. Melko maanläheistä menoa siis, taustana Ranskan kommunistien käymistila.

Varhaisen kylmän sodan mittakaavassa asetelma riittää siihen, että Le Chiffren eliminoimiseksi ovat liikkeellä sekä läntiset tiedustelupalvelut että Neuvostoliiton likaisten temppujen Smerš.

Sellaisen olemassaolosta ei Suomessa paljoa tiedetty eikä ainakaan puhuttu silloin, kun kirjoja ryhdyttiin 1960-luvun alussa suomentamaan. Siitä piittaamatta, että naapurissa leimattiin Bond osaksi Neuvostoliiton vastaista salaliittoa, jonka keskus oli Washingtonissa. Olihan J. F. Kennedykin maininnut Flemingin kuuluvan mielilukemistoonsa.

KYLMÄÄ SOTAA ei kannata liikaa nostalgisoida tai romantisoida. ”Kaksoisnollatunnus meidän palvelussamme merkitsee, että on joutunut tappamaan jonkun kylmäverisesti kentällä”, Bond selvittää kirjassa. Hän on kannuksensa ansainnut ilmeisesti jo maailmansodan aikana.

Itse asiassa ruumiita tarvittiin kaksi. Ensimmäinen oli japanilainen salakieliasiantuntija, joka mursi länsiliittoutuneiden koodeja New Yorkin Rockefeller Centerissä. Bond ampui tämän viereisestä pilvenpiirtäjästä kiväärillä 300 metristä. ”Näppärä ja siistikin homma.”

Toinen keikka ei ollut yhtä kaunis. Norjalainen kaksoisagentti Tukholmassa täytyi hoitaa täysin äänettömästi, veitsellä tämän makuuhuoneessa. ”Ja, no, hän nyt ei kerta kaikkiaan vain kuollut kovin nopeasti”, Bond muistelee koettuaan itse kovia Le Chiffren kidutuspenkissä.

Agentilla alkoivat roistot ja sankarit mennä arveluttavasti sekaisin, ja maiden välinen oikea-väärä-asetelma tuntua ”jo vähän aikansa eläneeltä”. Elettiin suursodan jälkeistä aikaa, jolloin työväenpuolueen hallitus luotsasi Britanniaa kohti demokraattista sosialismia.

”Jos olisin ollut elossa viisikymmentä vuotta sitten, tätä meidän nykyistä konservatismin lajiamme olisi vähän hiton herkästi yritetty leimata kommunismiksi ja meidät olisi käsketty taistelemaan sitä vastaan.”

”OLEN PÄÄTTÄNYT erota palvelusta”, pehmennyt agentti täräyttää johtopäätöksensä ranskalaiselle kollegalle. Ja muutamia sivuja myöhemmin mies tuntuu sulavan täysin: Bond on vakaasti päättänyt kosia, mennä naimisiin.

Casino Royalen alussa ei naisista ole Bondin mielestä kuin vapaa-ajan viihdykkeeksi. Työssä he olivat ”vain tiellä, hämärsivät asioita seksillä ja loukatuilla tunteilla ja koko sillä tunne-elämän painolastilla jota he aina raahasivat mukanaan”.

Tälläkin kertaa motoksi tuntuu sopivan ”ensin työ, sitten huvi”. Lihallisen täyttymyksen hetki on jo koittaa korttipelin jälkeen, kun Bond juhlii voittoa Le Chiffrestä tarjoamalla viehättävälle kumppanilleen pientä yöpalaa: samppanjaa, munakokkelia ja pekonia.

Mutta mitä pidemmälle seksi siirtyy, sitä piukemmin tyttö tunkeutuu paatuneen ihon alle. Vesper! Bond on valmis nimeämään kehittämänsä drinkin, kuulun vodkamartinin tämän herkun mukaan. Ravistettuna, kunnes se on jääkylmää.

HÄÄT JÄÄVÄT tällä kertaa kokematta. Avioon Bond päätyi vasta kirjassa Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa(1963; elokuva 1969), eikä tuo liitto Tracy di Vicenzon kanssa ehtinyt vanhentua eläkepäivien odotteluksi.

Sanotaan, että Bondin suuri rakkaus kuoli hänen käsivarsilleen heti hääpäivänä. Ehkä niin, mutta myös Vesper oli ehtinyt särkeä miehen sydämen.

”The bitch is dead now”, Bond peittää Casino Royalen päätteeksi tunteensa kylmään kyynisyyteen, ja kuuluisa repliikki kuullaan myös elokuvassa.

Filmissä ”bitch” on kääntynyt ”nartuksi”. Se ei oikein tavoita englanninkielisen ilmaisun monipuolisuutta, mutta natsaa paremmin kuin Risto Raition suomennos (2003): ”Ämmän saatana otti ja kuoli.” Miten lienee varhaisemmassa Matti Karjalaisen käännöksessä (1963)?