PIRKKO SAISION Helsinki-trilogian avausosa on nyt ilmestynyt Penguinin Modern Classics -sarjassa nimellä Lowest Common Denominator. Luettakoon Suomi maailmankartalle, sieltä Neuvostoliiton, kommunismin ja Venäjän varjoista.

Pienin yhteinen jaettava (1998) avaa menneisyyden maisemia muistumien ja impressioiden virrasta kuin loistava Annie Ernaux. Sieltä välittyvät näkymät niin sodanjälkeiseen työväenluokkaan kuin sosiaaliseen murrokseen, taitavasti identiteettiään etsivän tytön näkökulmasta.

Tytön, joka haluaisi olla poika. Kirjallisuuskin löytyy, kun Suomi–Neuvostoliitto-seurassa työskentelevä isä tuo kotiin banaanilaatikollisen Neuvosto-Karjalassa painettuja kirjoja. Suurin osa joutaa kellariin, mutta A. P. Tshehovin kertomukset tyttö lukee ja

”yllätyksekseen hän haistaa läpi homeenhajuisten sivujen raikkaan sireenin, helteen kuumentaman viinimarjalehden, ja kaukaisen ajuruohonkin hän haistaa, vaikkei edes tiedä mikä ajuruoho on…”

NOVELLIEN IHMISET tulevat tytölle läheisemmiksi kuin ihmiset ympärillään. Mutta kirjassa ei olla Tshehovin valituissa kertomuksissa,

”vaan keskellä viisikymmenluvun Suomea, jota Mellunkylän nurmikolta lähetään jälleenrakentamaan tekstiilitehtaalle, asfalttitöihin, parturiin, kirjapainoon, Fazerin makeistehtaalle, siirtomaatavaraliikkeeseen, Soliferille ja Suomi–Neuvostoliitto-Seuran propagandaelokuvaosastolle”.

Kodin kahdesta kirjahyllystä ylemmän täyttää V. I. Leninin ja alemmalla Josif Stalinin kootut teokset, yhteensä 48 osaa. Ei niitä kukaan lue, sivutkin leikkaamatta irti toisistaan. Tyttö kantaa kirjat vaatenaulakon alle piiloon, kun oppikoulukavereita tulee kylään, ja takaisin hyllyyn, ennen kuin isä tulee kotiin.

Riesasta pääsee eroon vasta vuosia myöhemmin, kun isä on Jaltalla lepäämässä. Tyttö kiikuttaa äitinsä kanssa kootut teokset Puotilan liitosalueen roskikseen, salaa aamuyöllä naapureiden nukkuessa. Päälle heitetään koko viikon kananmunankuoret ja silakanperkeet, Helsingin Sanomat ja Kansan Uutiset.

Puhua uskalletaan vain kuiskaamalla, kuin oltaisiin pahanteossa.

– Ei niitä nyt kukaan löydä, kuiskaa äiti, ja tytär:

– Ja jos löytää, niin ei sitä kukaan voi tietää, että ne on meiltä.

”PUNAINEN ON petoksen väri”, sen tyttö on oppinut jo varhain. ”Kun äiti ja Ulla-täti vetävät huuliinsa punaista väriä, jokin salainen asia kiihdyttää heitä, eikä pidä uskoa todeksi lupauksia, jotka lipsahtavat punattujen huulien välistä.”

Niinpä. ”Ja mummolle viedään sairaalaan punainen amaryllis silloin, kun toivoa ei enää ole.”