MARLON BRANDON maineessa on 1960-luvun mentävä aukko. Takana olivat näyttelijän supertähteyden luoneet kuolemattomat klassikot, edessä huimat Kummisetä, Viimeinen tango ja Ilmestyskirja. Mutta jäikö niiden välistä elokuvahistoriaan mitään kestävää?

Hiukan hupsu kysymys. Vuosikymmen alkoi Anna Magnanin kanssa Käärmeennahkatakilla, jonka Sidney Lumet ohjasi Tennessee Williamsin näytelmästä. Sen perään Brandon ainoa oma ohjaus Vihan riivaama nauttii sekin vähintään kulttisuosiota.

Kapina laivalla (1962) sai vielä seitsemän Oscar-ehdokkuutta, ja Arthur Pennin ohjaama Armottomat (1966) palaa silloin tällöin television ohjelmistoon. Mutta eihän siitä mihinkään pääse, että Brando-asteikolla nämä kilpailevat b-liigassa.

KARISMA OLI KYLLÄ tallella, kuten Albert ja David Mayslesin puolituntinen dokumentti Meet Marlon Brandotodistaa. Siinä vastustamaton ammattihurmuri flirttailee ja vitsailee haastattelijoidensa kanssa, mutta puhuu myös vakavaa asiaa kansalaisoikeuksista, sujuvaa ranskaa ja saksaakin.

Tarkoitus oli markkinoida uutta elokuvaa Morituri (1965), mutta sitä koskevat kysymykset Brando pääasiassa väisti. Aika lailla unohduksiin vajonnut leffa ei kuitenkaan ole hassumpi. Näyttelijäntyö on enimmäkseen nautittavaa, yksi-ilmeinen Yul Brynnerkin elementissään.

Brando oli Nuorissa leijonissa (1958) esittänyt saksalaista upseeria ja briljeeraa tässä entistä tyylikkäämmin englantia saksalaisella aksentilla. Brittitiedustelu on kiristämällä soluttanut hänet SS-miehenä rahtilaivalle, joka tuo sotatalouden tarvitsemaa kumia Kauko-idästä Eurooppaan.

Maailmansodan vaarallisilla vesillä saksalaisalus naamioidaan puolueettoman Ruotsin lipun alle Christinaksi Göteborgista. Laiva tarjoaa vakoiluteemaan sopivaa suljetun tilan ahdistusta, jota mustavalkoinen ilme valaistusratkaisuineen taitavasti korostaa.

SOTAELOKUVIEN haaste on tehdä saksalaisissa eroa kunniallisten patrioottien ja natsiuskovaisten välille. Brandon lähtötila Moriturissa on pelkurimainen puolueettomuus, mutta Sveitsin passin takana aluksi piileskelevä mies kypsyy missionsa myötä hyvisten joukkoon.

Elokuvan juonta on raskautettu turhan paljolla tavaralla. Juutalaisten tuhokin ympätään mukaan keskelle valtamerta peräti julmalla, joskin irrallisen tuntuisella naisroolilla, josta Janet Margolin suoriutuu sinänsä vaikuttavasti.

Kaiken kaikkiaan taitaa vain olla niin, että aina kannattaa pitää silmät auki, kun tarjoutuu mahdollisuus nähdä Brando. Nelisenkymmentä elokuvaa, joista useimmat kestävät useamman katselun. Eikä parhaisiin väsy koskaan.